Arvon talo oli lämmin, mutta sen sisällä oli jotakin kylmempää kuin ulkona riehuva meri. Seinillä roikkuvat vanhat valokuvat – kalastajia, veneitä, majakan huoltopäiviä – tuntuivat katsovan heitä kuin todistajat, jotka eivät olleet koskaan päässeet kertomaan tarinaansa. Arvo johdatti heidät tupaan, jossa suuri pöytä oli täynnä papereita, karttoja ja kellastuneita muistivihkoja.
“Kaikki tämä on Sakarin jäljiltä,” Arvo sanoi ja istui raskaasti. “Hän ei ollut vain kalastaja. Hän oli… jotakin muuta.”
Danny selasi pöydällä olevaa karttaa. Siinä oli merkitty reittejä, jotka kiersivät viralliset väylät. Salareittejä. Paikkoja, joissa jää oli usein heikkoa – mutta joissa veneet saattoivat kulkea huomaamatta.
“Salakuljetusta,” Danny sanoi.
Arvo nyökkäsi. “Aluksi vain tavaraa. Sitten jotakin muuta. Jotakin, mitä en koskaan saanut selville. Mutta Sakari pelkäsi. Hän sanoi, että joku seurasi häntä. Että joku halusi hänen lastinsa.”
Laura nosti pöydältä pienen metallisen laatikon. Se oli samanlainen kuin troolarin ruumasta löytynyt, mutta tämä oli ehjä. Hän avasi sen varovasti. Sisällä oli muovikääreitä, joissa oli samaa haalistunutta kyrillistä tekstiä.
“Huumeita?” Laura kysyi.
Arvo pudisti päätään. “Ei. Sakari sanoi, että tämä oli vain pintaa. Että todellinen lasti oli jotakin muuta. Jotakin, mitä hän ei uskaltanut edes koskea.”
Danny tunsi kylmän kiristyvän ympärilleen. “Mitä se oli?”
Arvo katsoi heitä pitkään, kuin olisi pelännyt sanoa sen ääneen. Lopulta hän nousi ja käveli vanhan kaapin luo. Hän avasi sen hitaasti. Kaapin sisällä oli pieni, öljyinen kangaspussi. Arvo laski sen pöydälle.
“Sakari toi tämän kotiin viimeisenä iltanaan,” Arvo sanoi. “Hän sanoi, että jos hän katoaisi, minun pitäisi polttaa se. Mutta minä en pystynyt.”
Danny avasi pussin. Sisällä oli metallinen sylinteri, noin kämmenen kokoinen. Sen kyljessä oli numeroita ja merkintöjä, jotka eivät olleet salakuljetusmerkintöjä. Ne olivat sotilaskoodia.
Laura hengitti syvään. “Tämä ei ole tavallista salakuljetusta. Tämä on… sotilasteknologiaa.”
Arvo nyökkäsi. “Sakari sanoi, että se oli osa suurempaa lastia. Jotakin, joka oli kadonnut Neuvostoliiton romahduksen aikana. Jotakin, jonka perässä oli sekä rikollisia että viranomaisia.”
Danny tutki sylinteriä. Se oli kylmä, painava ja vaarallinen tavalla, jota hän ei vielä ymmärtänyt. “Jari löysi tämän?”
“Luulen niin,” Arvo sanoi. “Hän kävi täällä pari päivää ennen katoamistaan. Hän kysyi Sakarin reiteistä. Ja hän näki tämän.”
Laura sulki pussin. “Jari yritti selvittää, kuka toi Helmin takaisin. Ja joku huomasi sen.”
Arvo katsoi heitä, silmissään pelko, joka ei ollut vain menneisyyden varjoa. “Te ette ymmärrä. Sakari ei kadonnut merelle. Hänet vietiin. Ja nyt joku haluaa viimeistellä sen, mitä silloin aloitettiin.”
Danny nousi. “Kuka?”
Arvo epäröi. Sitten hän sanoi sen nimen, joka tuntui putoavan huoneeseen kuin jääkimpale.
“Saaren nuoret eivät ole syyttömiä. Sakarin ryhmästä yksi jäi henkiin. Hän piiloutui. Hän odotti. Ja nyt hän on palannut.”
Danny jähmettyi. “Kuka?”
Arvo katsoi ikkunaan, jossa majakan valo pyyhkäisi juuri oikealla hetkellä. Sen heijastus paljasti ulkona liikkuvan varjon – saman, jonka Danny oli nähnyt varastolla.
“Sakarin poika.”
Hiljaisuus oli syvempi kuin meri.