Majakan kivijalan kammio oli hiljainen, kuin valo olisi vienyt mukanaan kaiken äänen. Danny nousi hitaasti, silmät vielä sokaistuneina valon jäljiltä. Silja seisoi kammion reunalla, sylinterin tuhkaa muistuttava pöly käsissään. Sakarin poika auttoi Arvoa istumaan paremmin, ja Laura tarkisti venäläisten miesten aseet.
Mutta hiljaisuus ei kestänyt.
Ulkona – majakan juurelta – kuului ääni.
Ei tuulen.
Ei meren.
Vaan moottorin.
Danny jähmettyi. “Heillä on vene.”
Silja katsoi häntä, silmissään pelko, joka ei ollut vain hänen omaansa – se oli koko saaren. “He yrittävät paeta. Ja he luulevat, että lasti on yhä täällä.”
Sakarin poika nousi. “He eivät tiedä, että se on tuhottu.”
Laura tarkisti pistoolinsa. “Mutta he tietävät, että me tiedämme.”
Danny auttoi Arvon ylös. “Pystytkö kävelemään?”
Arvo nyökkäsi heikosti. “Minun täytyy. Tämä on minun syyni.”
He nousivat majakan portaat ylös. Jokainen askel tuntui raskaammalta kuin edellinen. Kun he pääsivät ulos, tuuli oli jälleen voimistunut. Meri hakkasi rantaan kuin olisi yrittänyt estää venettä lähtemästä.
Rannassa, kallioiden suojassa, venäläisten pieni moottorivene oli jo käynnissä. Yksi miehistä – se, joka oli haavoittunut kalankuivaamossa – yritti nousta kyytiin. Toinen auttoi häntä.
Danny nosti pistoolin. “Pysähtykää!”
Miehet eivät pysähtyneet.
Silja juoksi eteenpäin. “He eivät saa lähteä! He luulevat, että lasti on yhä täällä!”
Venäläinen mies kääntyi ja tähtäsi. Laukaus jyrähti. Kivi Dannyn vieressä räjähti säleiksi. Laura syöksyi suojaan. Sakarin poika veti Siljan taakse.
Danny tähtäsi – mutta vene oli jo liikkeessä.
Moottori ulvoi. Vene kääntyi kohti avomerta, kohti kelirikkoa, joka oli yhtä aikaa jäässä ja sulana. Vaarallinen. Petollinen.
Arvo huusi: “He eivät pääse pitkälle! Jää ei kanna!”
Danny tiesi sen. Mutta hän tiesi myös, että jos vene pääsisi tarpeeksi kauas, he voisivat kutsua apua. Ja silloin saari ei olisi enää turvassa.
Laura katsoi Dannya. “Meidän täytyy pysäyttää heidät.”
Danny nyökkäsi. “Mutta ei täältä.”
Hän kääntyi Siljan puoleen. “Missä isäsi piti venettä?”
Silja osoitti kallion taakse. “Pieni poukama. Vene on vanha, mutta se toimii.”
Danny juoksi. Laura seurasi. Sakarin poika auttoi Arvoa perässä. Silja johti heidät poukamaan, jossa vanha puuvene oli puoliksi jäässä, puoliksi vedessä.
Danny hyppäsi kyytiin. “Kaikki mukaan!”
Laura auttoi Arvon veneeseen. Silja ja Sakarin poika hyppäsivät viimeisinä. Danny käynnisti moottorin. Se yskäisi, rykäisi – ja käynnistyi.
Vene syöksyi ulos poukamasta.
Tuuli ulvoi. Meri hakkasi kylkiä. Jääkalvot repesivät veneen alla kuin ohut lasi. Venäläisten vene oli jo kauempana, mutta ei tarpeeksi kaukana.
Danny ohjasi veneen kelirikon halki. Jokainen aalto tuntui lyövän heitä kohti. Laura piti kiinni laidasta. Silja puristi kättään. Sakarin poika suojasi Arvoa.
Venäläisten vene kääntyi. He näkivät Dannyn veneen. He nostivat aseen.
Danny huusi: “Kaikki alas!”
Laukaus jyrähti. Luoti osui Dannyn veneen keulaan, repien siitä palan. Vene heilahti. Jääkalvo murtui. Meri roiskui sisään.
Danny ei hidastanut.
Hän ohjasi veneen suoraan venäläisten veneen kylkeen.
Törmäys oli raju. Venäläisten vene kallistui. Haavoittunut mies kaatui. Toinen yritti pitää tasapainon – mutta jää petti.
Vene kallistui liikaa.
Se kaatui.
Kylmä meri nieli sen.
Venäläiset huusivat. Jää repesi. Vene upposi. Moottori sammui.
Ja meri – Saaristomeren musta, kylmä meri – sulki kaiken alleen.
Danny pysäytti veneen. He katsoivat, kuinka varjot katosivat jään alle.
Hiljaisuus palasi.
Silja hengitti raskaasti. “Se on ohi.”
Sakarin poika katsoi majakkaa. “Isä… sai rauhan.”
Arvo sulki silmänsä. “Saari… saa rauhan.”
Danny katsoi merta. Se oli jälleen hiljainen.
Mutta ei tyhjä.
Se oli kuin olisi vetänyt viimeisen, syvän hengityksen – ja päästänyt menneisyyden lopulta irti.