Toinen filmirulla kehitettiin Tampereella kahdessa päivässä, ja se oli seitsemäntoista ruutua kauheinta valokuvaa, jonka olen nähnyt.
Ensimmäisissä oli suota ja turvekasa. Seuraavissa oli sama kättely kuin ensimmäisellä rullalla, mutta lähempää: Viktorin salkku oli auki ja salkussa oli papereita. Yhdessä ruudussa Aleksis Hakala piti kädessään karttaa, johon oli piirretty punaisella kynällä viiva, joka ei ollut tie eikä oja vaan sähkölinja.
Ruudussa kuusi oli nuori konstaapeli Yrjö Kannisto, joka otti vastaan kirjekuoren. Se oli otettu niin läheltä, että kuoressa näkyi käsin kirjoitettu nimi, ja se nimi oli sama, joka lukee kunnantalon käytävällä kunnioitettujen kunnanjohtajien taulussa.
Ruudussa yhdeksän oli suon silmäke kuvattuna veden pinnalta, ja veden alla näkyi suora reuna, puuta, nauloja.
Ruudussa yksitoista oli mies, jolla oli turvelapio kädessä. Tumma hattu. Kasvot eivät erottuneet, mutta hatun lierin muoto oli sama kuin valokuvassa, jonka Hakalan kartanon seinällä oli hänen muotokuvansa.
Ja ruudussa seitsemäntoista oli Reijo Nurmela.
Hän oli kuvannut itsensä viimeisenä, koska hän oli nuori ja koska kamera oli hänen kädessään, eikä hän tiennyt, mitä muuta tehdä. Hän seisoi suolla selkä mäntyä vasten, suu auki, ja kuvassa hän näytti siltä kuin olisi sanomassa jotain, mitä kamera ei tallenna.
Mirja Oksa katsoi sitä kuvaa pitkään ja sanoi sitten sen, minkä minä olin ajatellut jo neljä päivää:
— Tämä poika oli parempi kuin kukaan täällä ymmärsi.
Rikosilmoitus kirjattiin kahtena juttuna, ja kumpikin niistä oli outo.
Toinen oli Jere Sipolan kuolema. Siitä ei ollut epäselvyyttä: Esa Hakala oli vienyt hänet suolle, sitonut hänet ja painanut hänet silmäkkeeseen. Hän kertoi sen itse, kuulustelussa, ilman asianajajaa, kolmella tunnilla ja neljäkymmenelläkahdella minuutilla, ja hän kertoi myös sen, että oli vienyt suolle kaksi muutakin asiaa: vanhan ruumislaatikon kannen, joka oli estänyt ruumiin näkymisen, ja kaksi uutta mittakeppiä, jotka hän oli työntänyt veteen.
Toinen oli Reijo Nurmelan kuolema vuodelta 1974.
Syyttäjä luki paperit kolme kertaa. Tappo vanhenee kahdessakymmenessä vuodessa. Murha ei vanhene koskaan. Ja kun teko on tehty kahden tai useamman henkilön toimesta, erityisen raa'alla tavalla ja erityisen julmasti, ja kun se on tehty sellaisen rikoksen peittämiseksi, josta olisi seurannut vankeutta, se on murha, eikä murha vanhene.
Esa Hakala oli teon aikaan kaksikymmentä, mutta kaksikymmentä on rikosoikeudellisesti täysi-ikäisyys, ja kaksikymmentä pitää valoa, kun isä sitoo kädet.
Aleksis Hakala oli kuollut vuonna 1998. Yrjö Kannisto oli seitsemänkymmentäneljä ja elossa, ja hänen osansa oli se kaikkein tylsimmän näköinen rikos, joka on olemassa: virkarikos. Yksi allekirjoitus vuonna 1974, jonka hän oli kirjoittanut kahdentoista päivän kuluttua katoamisesta ilman ruumista, ilman kuulusteluja ja ilman ainuttakaan todistajaa, ja käsin kirjoitettu lause paperin kulmassa: kyläläiset eivät halua puhua.
Hän ei ottanut vastaan kirjekuoria enää. Hän otti vastaan eläkkeen, kaksi tuomiota ja koko kylän katseen, joka on Pohjanmaalla raskaampaa kuin tuomio.
Kunnanvaltuusto kokoontui 14. marraskuuta ja käsitteli suojelualueen rajauksen tarkistamista.
Veikko Hakala avasi kokouksen, luki oman esityksensä, joka oli hänen omalla nimellään allekirjoitettu, ja esitti, että se vedetään pois. Hän ei selittänyt. Kokous äänesti 17–4.
Kun hän käveli kokoussalin läpi, kukaan ei katsonut häneen. Minä seisoin käytävällä, ja hän pysähtyi kohdalleni ja sanoi:
— Minä en ole hyvä ihminen. Minä olen vain ihminen, joka lopetti liian myöhään.
— Se on enemmän kuin moni.
— Se ei ole paljon. — Hän katsoi käytävän ikkunasta suolle päin, jota sieltä ei näkynyt. — Tiedättekö, mitä minä ajattelen nyt? Että minun isäni on haudattu kirkon taakse komeaan kiveen, ja teidän poikanne on ollut suossa, koska meidän talomme lattia on maksettu sillä. Ja minä olen asunut siinä talossa neljäkymmentä vuotta.
Arkun nosto tehtiin 27. marraskuuta, kello 9.00, pakkasessa ja kirkkaassa auringossa.
Sitä varten ei tarvittu kaivinkonetta. Se tarvittiin käsin, koska paikalla oli nyt arkeologeja, ja arkeologit eivät kaiva kauhalla. Ne tekivät työn kahdessa päivässä ja ottivat kaksisataa valokuvaa ja nostivat ylös laatikon, joka oli tehty männynlaudoista ja naulattu kiinni ja jonka kannen päällä oli ollut sammalta ja kiviä ja turvetta viisikymmentäkaksi vuotta.
Laatikko oli ollut vedessä koko ajan. Se oli se, minkä takia iho oli säilynyt. Suo ei mätäne. Suo parkitsee. Suo säilyttää sen, mikä sille annetaan.
Reijo Nurmela tunnistettiin hampaista ja siitä, että veli antoi verta.
Hautajaiset olivat joulukuun ensimmäisenä lauantaina ja ne olivat kylän suurimmat hautajaiset, jotka minä olen nähnyt. Kirkko oli täynnä, ja kirkon ulkopuolella seisoi ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan käyneet kirkossa. Paavo Nurmela istui eturivissä, oli ajanut partansa, oli pessyt hiuksensa ja oli pukenut päälleen veljensä takin, ruskean vakosamettitakin, jossa oli kaksi rintataskua, ja se takki oli kaksikymmentäkaksi senttiä liian lyhyt.
En puhunut hautajaisissa. Minä seisoin takarivissä, ja minulla oli taskussa valokuva vuodelta 1974, jossa kaksi nuorta ihmistä seisoi turvekasan vieressä ja toinen heistä nauroi. Kun arkkua laskettiin, minä otin sen kuvan esiin ja annoin sen Paavo Nurmelalle. Hän katsoi sitä pitkään, taitteli sen kahtia ja pani sen takkinsa rintataskuun, samaan taskuun, jossa oli ollut filmirulla viisikymmentäkaksi vuotta.
— Aune oli hyvä ihminen, hän sanoi. — Sano sille, jos se on jossain, että Reijo sai sen kuvan takaisin.
Käräjäoikeus antoi tuomionsa helmikuussa.
Esa Hakala tuomittiin Jere Sipolan murhasta elinkautiseen ja Reijo Nurmelan murhasta elinkautiseen, ja ne laskettiin yhdeksi rangaistukseksi, joka ei pääty. Yrjö Kannisto tuomittiin virkarikoksesta ja törkeästä virka-aseman väärinkäytöstä ehdolliseen vankeuteen, ja hän menetti kunnanjohtajan arvonimen, jonka hän oli saanut vuonna 1996, ja siitä hän puhui kuulusteluissa enemmän kuin mistään muusta.
Paavo Nurmela tuomittiin kahdesta tuhopoltosta. Käräjäoikeus luki asiassa lieventävänä asianhaarana sen, että teot oli tehty rikoksen paljastumisen edistämiseksi ja henkilökohtaisen menetyksen seurauksena, ja se otti huomioon sen, että mies oli ollut kuollut vuodesta 1975 ja elänyt sen jälkeen suolla ilman sähköä, vettä ja papereita. Rangaistus oli vuosi ja kymmenen kuukautta ehdollista. Kylä ei vaatinut korvauksia. Kukaan ei kirjoittanut nimeään paperiin, jossa olisi vaadittu rahaa Nurmelan Paavolta.
Kun kysyin häneltä, aikooko hän muuttaa takaisin kylälle, kun kunta tarjosi asuntoa, hän sanoi:
— Minulla on asunto. Se on suolla. — Hän katsoi minua. — Ja Reijo on siellä. Nyt se on siellä oikein, koska te tiedätte missä se on. Sitä paitsi minun pitää katsoa, että ne kivet pysyvät paikallaan.
Hän kävelee sinne edelleen paljain jaloin, kesät talvet, ja kylän lapset ovat nähneet hänet usvassa ja kertovat siitä toisilleen, ja se on hyvä. Jokaisessa kylässä pitää olla yksi asia, jota ei selitetä.
Lähdin Rimminkylästä joulukuun toisella viikolla. Ennen lähtöä kävin suon silmällä.
Vesi oli tyyni. Se oli mustaa eikä heijastanut taivasta, ja tiesin, että se oli syvempi kuin miltä näytti, ja tiesin myös, että kaksi metriä minusta oli paikka, jossa Reijo Nurmela oli ollut kaksikymmentä minuuttia ennen kuolemaansa, ja että minä olin ollut samassa vedessä kaksi sekuntia ja muistan sen lopun ikääni.
Kumarruin.
Katsoin veteen. En nähnyt mitään, ja sitten näin itseni: takin, kumisaappaat, kasvot, jotka olivat vanhemmat kuin ne olivat olleet viikkoa aiemmin. Martta Hakala oli sanonut, että se, joka katsoo suon silmää pitkään, näkee itsensä siinä, eikä sitä pidä tehdä kahta kertaa.
Minä katsoin kerran ja suoristin selkäni, ja silloin minun takanani, sammaleessa, oli tuore paljas jalanjälki.
Se oli pieni. Se oli kevyt. Se ei ollut Paavo Nurmelan.
En kääntynyt katsomaan, kuka sen oli jättänyt, koska olin oppinut Rimminkylässä sen, mitä Yrjö Kannisto ei ollut oppinut ja mitä Aleksis Hakala ei ollut oppinut ja mitä Esa Hakala ei ollut oppinut: suo ei ole rikollinen eikä suo ole pyhä. Suo on paikka, johon ihmiset laittavat sen, mitä he eivät halua nähdä, ja joka säilyttää sen, mitä he sinne laittavat, kauemmin kuin he itse elävät.
Ajoin pois. Suo jäi taakse, ja se katsoi perääni koko tien.
Suo ei anna mitään takaisin ilmaiseksi. Mutta se pitää sen, minkä se on luvannut pitää.