Äkkiä kaikki katon loisteputket välähtivät kolmesti ja sammuivat.
Kasvukammion valtasi pilkkopimeys, jota rikkoivat vain agenttien taskulamput.
Seuraavassa hetkessä ilmanvaihtoventtiilit aukesivat suhisten.
Niistä ei kuitenkaan tullut raikasta ilmaa, vaan paksua, maitomaista sumua.
Sumu haisi imelyydelle ja poltti lievästi kurkkua.
Taskulamppujen keilat pirstoutuivat sumussa pelkiksi lyhyiksi valoseiniksi.
Kosteus tiivistyi sekunneissa heidän kasvoilleen ja vaatteilleen.
Sitten tiheästä köynnösviidakosta kuului paljaiden jalkojen läpsyvää ääntä.
Se ei tullut vain yhdestä suunnasta – ääniä kuului kaikkialta heidän ympäriltään.
Jokin liikkui neljällä raajalla, raskaasti hengittäen ja matalasti uristen.
Valokeila osui hetkeksi sumun läpi kahteen silmäpariin.
Ne eivät olleet ihmisen silmät; ne heijastivat valoa takaisin vihreinä, kuten pedoilla.
Hahmo oli kumarassa, sen iho oli kalmanvalkea ja sitä peittivät tummat, suonimaiset juurirakenteet.
Se oli kerran ollut yksi ryhmän tutkijoista.
Hahmo päästi korviaraastavan, kurkkuäänisen huudon ja syöksyi eteenpäin.
Danny laukaisi aseensa kahdesti.
Luodit osuivat, mutta olento vain hikahti ja loikkasi takaisin sumun suojaan.
He syöksyivät pitkin pimeää, sumun täyttämää huoltokäytävää olentojen raapiessa seiniä aivan heidän kannoillaan.