Tuuli löi Saaristomeren yli kuin märkä köysi, pitkä ja viiltävä. Yhteysalus *Kallan* keula nousi ja laski kelirikon harmaassa hengityksessä, kun Daniel Korpela seisoi kannella paksu takki tiukasti suljettuna. Meri ei ollut vielä jäässä, mutta se oli päättänyt olla jäätymättä juuri sen verran, että jokainen aalto tuntui lyövän kohti kuin varoitus.
Laura tuli hänen viereensä, huppu tiukasti sidottuna. “Kapteeni sanoi, että tämä on viimeinen reitti ennen myrskyä. Sen jälkeen saari on kiinni.”
“Hyvä,” Danny vastasi. “Silloin kukaan ei pääse karkuun.”
Ulkokaru saari näkyi vasta, kun *Kallan* kääntyi viimeisen luodon ohi. Se oli tumma, kivinen ja hiljainen. Majakka seisoi kuin yksinäinen vartija, valokiila pyörien hitaasti kuin se olisi väsynyt omasta tehtävästään. Rannassa odotti vain muutama hahmo, kaikki yhtä sulkeutuneita kuin itse saari.
Heidän askeleensa narskuivat jäätyneessä sorassa, kun he nousivat laiturille. Vastassa oli harmaapartainen mies, joka esittäytyi kylän vanhimmaksi, **Arvo Lehtisalo**. Hänen katseensa oli varautunut, kuin hän olisi jo päättänyt olla kertomatta mitään.
“Te tulitte sen troolarin takia,” Arvo sanoi ilman tervehdystä. “Ja poliisin.”
Danny nyökkäsi. “Mitä tiedätte?”
Arvo vilkaisi merelle, kuin pelkäisi sen kuuntelevan. “Troolari *Helmi* löytyi eilen aamulla. Palanut osittain. Ruumassa… jotain, mitä ei pitäisi olla. Ja meidän poliisi, **Jari Kaskinen**, katosi yöllä. Hänen talonsa ovi oli auki. Jäljet veivät rantaan ja katosivat.”
Laura kirjoitti muistiin. “Katosivat miten?”
“Jään alle,” Arvo sanoi hiljaa. “Täällä jää ei ole koskaan vain jää.”
Danny tunsi kylmän hiipivän niskaansa. Saaristolaiset eivät pelotelleet turhaan. He tiesivät, milloin meri oli ottanut jonkun – ja milloin se oli vain kätkenyt jotakin.
He kävelivät kohti rantaa, missä troolari oli vedetty puoliksi maalle. Sen kylki oli mustunut, ja ruuma oli avattu. Danny kumartui sisään. Pimeys tuoksui savulta, öljyltä… ja joltakin muulta. Joltakin vanhalta.
Laura osoitti taskulampulla. “Katso tätä.”
Ruuman lattialla oli metallinen laatikko, osittain sulanut. Sen sisällä oli muovikääreitä, joissa oli kyrillisiä merkintöjä. Danny nosti yhden varovasti. Teksti oli haalistunut, mutta hän tunnisti sen.
“90‑luvun salakuljetusmerkintöjä,” hän sanoi. “Itäblokin romahduksen ajalta. Tämä ei ole mitään saaristolaisromantiikkaa. Tämä on historiaa, joka ei halua tulla löydetyksi.”
Tuuli voimistui, ja meri alkoi paiskoa rantaa kuin se olisi yrittänyt nousta maalle. Danny suoristautui ja katsoi kylää kohti. Ikkunat olivat pimeitä, verhot kiinni. Kukaan ei liikkunut ulkona.
“Joku täällä tietää, miksi *Helmi* paloi,” hän sanoi. “Ja joku tietää, minne poliisi katosi.”
Laura nyökkäsi. “Mutta kukaan ei aio kertoa.”
Danny katsoi majakkaa, joka pyöritti valokiilaansa kuin se etsisi jotakin kadonnutta. Hän tunsi sen saman painostavan hiljaisuuden, joka oli aina läsnä saarilla, joilla ihmiset elivät enemmän luonnon kuin lain mukaan.
“Me jäämme tänne,” Danny sanoi. “Myrsky tulee, ja saari sulkeutuu. Se tekee tästä täydellisen.”
Laura kohotti kulmiaan. “Mille?”
Danny katsoi troolaria, sen mustunutta kylkeä, ja jään alla piilevää pimeyttä.
“Totuuden metsästykselle,” hän sanoi. “Ja totuus ei pidä pakkasesta.”