Myrsky tuli nopeammin kuin kapteeni oli ennustanut. Kun Kallan irtosi laiturista ja katosi harmaaseen horisonttiin, saari tuntui muuttuvan. Tuuli ei enää vain puhaltanut – se ulvoi kivien väleissä kuin olisi yrittänyt varoittaa jotakin. Danny tunsi sen vatsassaan: nyt he olivat todella eristyksissä.
Laura sulki majakan vieressä olevan pienen poliisiaseman oven heidän takanaan. Se oli kylmä, hämärä ja hiljainen. Jari Kaskisen työpöydällä oli puoliksi juotu kahvi, jonka pinta oli jäähtynyt kalvoksi. Paperit olivat levällään, mutta mikään ei näyttänyt ryöstetyltä. Pikemminkin siltä, että joku oli lähtenyt kiireellä – tai viety.
Danny selasi pöydällä olevaa muistivihkoa. “Kaskinen on tehnyt omia tutkimuksiaan troolarista. Katso tätä.”
Laura tuli hänen viereensä. Vihkon sivulla oli nimi: “S. Lehtisalo – 1993.”
“Arvon suku?” Laura kysyi.
“Mahdollisesti. Ja vuosi täsmää itäblokin romahduksen jälkeiseen salakuljetuspiikkiin.”
Danny käänsi sivua. Seuraavalla sivulla oli lyhyt merkintä:
“Helmi ei palanut vahingossa.”
He vaihtoivat katseen. Ulkona tuuli paiskasi lunta vaakasuoraan, ja meri hakkasi rantakiviä kuin olisi yrittänyt murtaa saaren irti mantereesta.
“Meidän pitää puhua Arvolle,” Danny sanoi. “Mutta ensin haluan nähdä Kaskisen talon.”
Kaskisen mökki oli saaren laidalla, lähellä rantaa. Sen ikkunoissa ei ollut valoja, ja ovi oli edelleen raollaan, aivan kuten Arvo oli sanonut. Danny työnsi sen auki. Sisällä oli kylmä, mutta ei kaaosta. Kaikki oli siistiä – liiankin siistiä.
Laura kulki keittiöön. “Täällä ei ole merkkejä taistelusta. Hän on lähtenyt vapaaehtoisesti… tai jonkun kanssa, johon luotti.”
Danny tutki eteisen lattiaa. Jään ja soran seassa oli kengänjälkiä, mutta ne olivat osittain peittyneet uuden lumen alle. Hän seurasi niitä ulos, rantaan asti. Jäljet päättyivät pieneen poukamaan, jossa meri oli alkanut jäätyä ohueksi, petolliseksi kalvoksi.
“Arvo sanoi, että jäljet katosivat jään alle,” Laura sanoi hänen takanaan.
Danny kumartui ja koputti jääkalvoa. Se oli ohut, mutta sen alla näkyi tumma varjo – kuin jokin olisi liikkunut siellä. Hän tunsi kylmän hiipivän selkärankaan.
“Jari ei mennyt jäihin,” Danny sanoi hiljaa. “Hänet vietiin.”
Laura katsoi häntä. “Mutta kuka? Ja miksi?”
Danny suoristautui ja katsoi kylää kohti. Yksi ikkuna oli raollaan. Verho liikkui. Joku tarkkaili heitä.
“Saarella on joku, joka tietää enemmän kuin Arvo antaa ymmärtää,” Danny sanoi. “Ja joku, joka pelkää meitä.”
Tuuli voimistui, ja majakan valo pyyhkäisi heidän ylitseen kuin etsien jotakin kadonnutta. Danny tunsi sen painostavan hiljaisuuden, joka oli alkanut kasvaa heidän ympärillään – kuin saari olisi vetänyt henkeä ennen kuin se päättäisi, mitä paljastaa.
“Lähdetään takaisin,” Danny sanoi. “Tämä yö tulee olemaan pitkä.”
He kääntyivät kohti kylää, mutta Danny vilkaisi vielä kerran jään alle. Varjo oli poissa. Tai ehkä se oli vain odottanut, että he lähtisivät.