Majakan valo pyyhkäisi kylän ylitse kuin hitaasti hengittävä silmä. Jokainen valokiilan kierros paljasti hetken ajan talojen muodot, niiden suljetut verhot ja sen oudon hiljaisuuden, joka tuntui kasvavan jokaisen minuutin myötä. Danny ja Laura kulkivat takaisin poliisiasemalle, mutta he eivät ehtineet perille.
Yksi ovi avautui heidän oikealla puolellaan.
Vanha nainen, laiha kuin rantakivi, seisoi kynnyksellä. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, mutta pelon kalvamat.
“Teidän ei pitäisi olla ulkona,” nainen sanoi. “Täällä… täällä liikutaan öisin.”
Danny pysähtyi. “Kuka liikutaan?”
Nainen pudisti päätään. “En sano nimiä. Mutta minä näin Jarin. Illalla ennen kuin hän katosi.”
Laura astui lähemmäs. “Missä näitte hänet?”
Nainen osoitti kohti rantaa. “Vanhan varastorakennuksen luona. Siellä missä säilytettiin verkkoja ennen kuin kalastus loppui. Hän puhui jonkun kanssa. En nähnyt kuka se oli, mutta… ääni oli tuttu.”
Danny tunsi kylmän kiristyvän ympärilleen. “Tuttu kenelle?”
Nainen katsoi heitä pitkään, kuin olisi punninnut, uskaltaisiko sanoa. Lopulta hän kuiskasi:
“Arvolle.”
Laura vaihtoi nopean katseen Dannyn kanssa. Se ei ollut yllätys – mutta se oli ensimmäinen suora vihje.
Nainen sulki oven yhtä nopeasti kuin oli avannut sen. Tuuli paiskasi lunta heidän kasvoilleen, ja majakan valo pyyhkäisi jälleen heidän ylitseen.
“Meidän pitää mennä varastolle,” Danny sanoi. “Nyt.”
Varastorakennus oli rannan tuntumassa, puoliksi sortunut ja täynnä vanhoja verkkoja, köysiä ja ruostuneita metallitynnyreitä. Tuuli ulvoi sen seinien läpi kuin joku olisi yrittänyt päästä sisään.
Danny avasi oven. Se narahti pitkään, kuin olisi vastustellut.
Sisällä oli pimeää. Laura sytytti taskulampun. Valokeila liukui verkkojen yli, paljastaen pölyä, vanhoja kalalaatikoita… ja jotakin muuta.
“Danny,” Laura sanoi hiljaa. “Katso.”
Lattialla oli jälkiä. Ei kengänjälkiä – vaan vedettyjen jalkojen jälkiä. Ne johtivat varaston perälle, pienen sivuhuoneen ovelle. Ovi oli raollaan.
Danny avasi sen hitaasti.
Huoneessa oli vain yksi esine: Jari Kaskisen taskulamppu, kylmänä ja sammuneena. Sen vieressä lattialla oli tumma tahra, joka ei ollut öljyä.
Laura kumartui. “Tämä on verta.”
Danny tunsi, miten saaren hiljaisuus muuttui. Se ei ollut enää vain painostavaa – se oli varoittavaa. Kuin saari olisi yrittänyt kertoa, että he olivat tulleet liian lähelle jotakin, joka oli tarkoitettu pysymään jään alla.
“Jari oli täällä,” Danny sanoi. “Ja joku tuli hänen peräänsä.”
Laura osoitti seinää. “Katso tuota.”
Seinään oli raaputettu jotain. Ei veitsellä, vaan jollakin terävällä metallilla. Kirjaimet olivat epätasaiset, kiireessä tehdyt:
“S. L.”
Danny kosketti merkintää. Se oli tuore. Jari oli yrittänyt jättää viestin.
“Se viittaa Lehtisaloon,” Laura sanoi. “Mutta kumpaan? Arvoon vai johonkuhun muuhun suvusta?”
Danny ei vastannut. Hän kuunteli. Tuuli ulvoi, mutta sen alla oli toinen ääni – heikko, rytmikäs, kuin joku olisi liikkunut varaston ulkopuolella.
Hän sammutti taskulampun. Laura teki samoin.
He odottivat.
Askeleet lähestyivät. Hitaat, varovaiset. Joku pysähtyi oven taakse. Varaston seinät tuntuivat hengittävän heidän ympärillään.
Danny liikkui äänettömästi oven viereen. Laura siirtyi toiseen kulmaan.
Ovi narahti.
Valokiila pyyhkäisi sisään – majakan valo, joka osui varaston ikkunaan juuri oikealla hetkellä. Sen heijastus paljasti oven raosta hahmon varjon.
Se ei ollut Arvo.
Se oli joku nuorempi. Joku, joka ei halunnut tulla nähdyksi.
Danny liikkui nopeasti. Ovi avautui, mutta hahmo oli jo juoksemassa rantaan. Lumisade nieli hänen jälkensä, mutta Danny näki tarpeeksi: tumma takki, huppu, nopea askel.
“Perään!” Danny huusi.
He syöksyivät ulos varastosta, mutta tuuli oli liian kova, lumi liian sakea. Varjo katosi rantakivien taakse, kuin olisi sulautunut itse saareen.
Laura pysähtyi. “Hän tiesi, että olimme täällä.”
Danny katsoi pimeään rantaan. “Ja hän ei halua meidän löytävän Jaria.”
Majakan valo pyyhkäisi heidän ylitseen. Tällä kertaa se tuntui varoitukselta.