Majakka kohosi saaren korkeimmalla kohdalla kuin kivestä veistetty vartija. Sen valokiila pyöri hitaasti, pyyhkäisten kelirikon yli ja valaisten hetken ajan meren, joka näytti nyt enemmän mustalta lasilta kuin vedeltä. Danny ja Laura lähestyivät rakennusta pitkin polkua, joka oli osittain hautautunut yön lumisateeseen.
Majakan ovi oli edelleen raollaan.
Danny pysähtyi muutaman metrin päähän. “Hän on sisällä.”
Laura nyökkäsi. “Tai hän haluaa meidän luulevan niin.”
Tuuli oli tyyntynyt, mutta ilma oli raskas, kuin saari olisi pidättänyt hengitystään. Danny työnsi oven auki. Se narahti pitkään, syvään – kuin olisi vastustellut.
Majakan sisätila oli kylmä ja hämärä. Portaat nousivat ylös kapeana spiraalina, ja jokainen askel kaikui kuin olisi astunut tyhjyyteen. Danny sytytti taskulampun. Valo paljasti pölyä, vanhoja huoltolistoja, ja seinään kiinnitetyn metallisen kaapin, jonka lukko oli murrettu.
Laura tutki kaappia. “Jari on ollut täällä. Tai Sakarin poika.”
Danny kulki portaita ylös. Jokainen askel tuntui vievän heitä syvemmälle menneisyyteen, joka ei ollut koskaan kuollut. Ylhäällä, valohuoneen alla, oli pieni huoltotila. Sen ovi oli auki.
Danny astui sisään.
Huoneessa oli pöytä, jonka päällä oli vanhoja karttoja, muistiinpanoja – ja jotakin uutta. Pieni, metallinen laatikko, samanlainen kuin troolarista löytynyt, mutta tämä oli ehjä ja puhdas. Sen kyljessä oli sotilaskoodia.
Laura tuli hänen viereensä. “Tämä on se toinen osa.”
Danny avasi laatikon varovasti. Sisällä oli pieni, sylinterimäinen kapseli, joka oli selvästi osa suurempaa kokonaisuutta. Sen kyljessä oli varoitusmerkintöjä, jotka eivät olleet salakuljetusmerkintöjä – vaan sotilasteknologian luokituksia.
“Jari löysi tämän,” Danny sanoi. “Ja joku tuli hänen peräänsä.”
Laura osoitti lattiaa. “Katso.”
Lattialla oli kengänjälkiä. Tuoreita. Ne johtivat huoneen nurkkaan, pienen huoltoluukun luo. Luukku oli auki.
Danny kumartui ja katsoi luukun sisään. Pimeys oli syvä, mutta hän näki sen – köysitikkaat, jotka johtivat majakan kivijalan sisään, pimeään huoltotunneliin, jota ei ollut käytetty vuosikymmeniin.
“Jari meni alas,” Laura sanoi hiljaa. “Ja Sakarin poika seurasi.”
Danny tunsi kylmän kiristyvän ympärilleen. “Me menemme perässä.”
Hän laskeutui ensimmäisenä. Köysitikkaat olivat jäiset, ja majakan sisäseinät tihkuivat kosteutta. Laura seurasi. Kun he pääsivät alas, he olivat majakan kivijalan sisällä – kapeassa, pimeässä tunnelissa, joka kulki kohti rantaa.
Tunnelissa oli hiljaista. Liian hiljaista.
Danny sytytti taskulampun. Valo paljasti jotakin lattialla. Kangaspalan. Se oli revitty poliisin takista.
“Jari,” Laura kuiskasi.
Tunnelin perältä kuului ääni. Heikko, metallinen kolahdus. Danny nosti pistoolin. Laura teki samoin.
He etenivät hitaasti.
Tunnelin päässä oli pieni huoltotila, jossa oli vanhoja öljytynnyreitä ja ruostuneita työkaluja. Ja sen keskellä seisoi hahmo. Nuori mies, tumma takki, huppu. Silmät, jotka olivat yhtä kylmät kuin meri.
Sakarin poika.
Hän ei liikkunut. Hän vain katsoi heitä. Ja hänen vieressään lattialla oli Jari Kaskinen – tajuton, mutta hengissä.
Danny nosti pistoolin. “Älä liiku.”
Nuori mies hymyili. Se oli ohut, surullinen hymy. “Te ette ymmärrä. Minä en ole vihollinen.”
Laura astui lähemmäs. “Sinä veit Jarin.”
“Pelastin hänet,” nuori mies sanoi. “Joku muu tuli hänen peräänsä. Joku, joka haluaa lastin. Minä yritin estää heitä.”
Danny ei laskenut asetta. “Kuka?”
Nuori mies katsoi heitä, ja hänen katseensa oli kuin jään alla kulkeva varjo – syvä, tumma ja täynnä totuutta, joka ei ollut vielä paljastunut.
“Se ei ole saarelainen,” hän sanoi. “Se ei ole kukaan teidän luulemistanne.”
Majakan yläpuolella tuuli ulvoi. Meri hakkasi rantaan. Ja saari tuntui vetävän henkeä – kuin se olisi valmistautunut siihen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.