Majakan kivijalan huoltotila oli niin hiljainen, että Danny kuuli omat sydämenlyöntinsä. Jari makasi lattialla, hengitys pinnallisena mutta tasaisena. Sakarin poika seisoi hänen vieressään, kädet kohotettuina hieman, ei uhkaavasti – enemmänkin kuin joku, joka oli valmis puolustautumaan mutta ei halunnut taistella.
Danny ei laskenut asetta. “Kerro kuka se on. Se, joka tuli Jarin perään.”
Nuori mies hengitti syvään. Hänen katseensa oli levoton, mutta ei vihamielinen. “Te luulette, että tämä on saaren sisäinen juttu. Että Sakarin menneisyys on syy kaikkeen. Mutta te ette tiedä, mitä isäni oikeasti kuljetti.”
Laura astui lähemmäs. “Sotilasteknologiaa. Kaksiosainen lasti.”
Nuori mies nyökkäsi. “Mutta se ei ollut vain teknologiaa. Se oli… dataa. Koodia. Prototyyppi, joka katosi Neuvostoliiton romahduksen aikana. Jotakin, jonka perässä oli sekä rikollisia että valtioita.”
Danny ei laskenut katsettaan. “Ja nyt joku muu etsii sitä.”
Nuori mies osoitti majakan kiviseinää. “He tulivat mereltä. Ei saarelaisia. Ei suomalaisia. He tulivat troolarilla, joka oli jo kerran kadonnut. He polttivat sen, kun löysivät vain osan lastista. He etsivät loput.”
Laura jähmettyi. “Kuka he?”
Nuori mies katsoi heitä, ja hänen silmissään oli pelko, joka ei ollut saaristolaisen pelkoa – se oli jonkun, joka oli nähnyt jotakin suurempaa.
“Venäläiset,” hän sanoi hiljaa. “Ei armeija. Ei viranomaiset. Vanhat verkostot. Ne, jotka menettivät kaiken 90-luvulla ja yrittävät nyt saada sen takaisin.”
Danny tunsi kylmän kiristyvän ympärilleen. “He tulivat saarelle?”
Nuori mies nyökkäsi. “Kaksi miestä. He etsivät isäni reittejä. He löysivät Jarin. Minä yritin estää heitä, mutta he olivat nopeita. Jari pakeni majakkaan. Minä seurasin. He eivät tienneet tästä tunnelista.”
Laura katsoi Jaria. “He luulevat, että Jari on kuollut.”
“Tai että minä tapoin hänet,” nuori mies sanoi. “Mutta minä pelastin hänet. He eivät halua todistajia.”
Danny laski pistoolia hieman. “Missä he ovat nyt?”
Nuori mies osoitti tunnelin suuntaan. “He eivät ole lähteneet saarelta. Myrsky esti sen. He piiloutuvat. He odottavat yötä.”
Majakan yläpuolella tuuli ulvoi, mutta se ei ollut enää pelkkä tuuli – se oli varoitus. Saari ei ollut vain eristyksissä. Se oli ansa.
Laura katsoi Dannya. “Meidän täytyy saada Jari turvaan.”
Danny nyökkäsi. “Ja meidän täytyy löytää ne miehet ennen kuin he löytävät lastin.”
Nuori mies astui lähemmäs. “Minä tiedän, missä he piiloutuvat.”
Danny katsoi häntä pitkään. “Miksi autat meitä?”
Nuori mies nielaisi. “Koska isäni ei ollut rikollinen. Hän yritti pysäyttää heidät. Hän piilotti lastin, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin. Minä jatkan sitä, mitä hän aloitti.”
Majakan valo pyyhkäisi yläpuolella, ja sen heijastus sai tunnelin seinät näyttämään siltä kuin ne olisivat liikkuneet. Meri hakkasi rantaan. Saari tuntui vetävän henkeä.
Danny nosti Jarin olkapäälleen. “Näytä meille.”
Nuori mies nyökkäsi. “He ovat vanhassa kalankuivaamossa. Se on hylätty. Kukaan ei mene sinne enää.”
Laura tarkisti pistoolinsa. “Mennään.”
Kun he nousivat takaisin majakkaan, Danny tunsi sen – saman tunteen, joka oli ollut troolarilla ja varastolla. Joku tarkkaili heitä. Joku, joka tiesi, että he olivat löytäneet totuuden.
Majakan ovi avautui tuuleen. Ulkona oli pimeämpää kuin koskaan.
Ja jossain kauempana, rantakivien takana, liikkui kaksi varjoa.