Kalankuivaamo seisoi rantakallioiden laidalla kuin unohtunut luuranko. Sen laudoitus oli harmaantunut vuosikymmenten tuulissa, ja katto oli painunut keskeltä kuin rakennus olisi yrittänyt piiloutua omaan varjoonsa. Danny, Laura ja Sakarin poika etenivät polkua pitkin, joka kiemurteli rantakivien välissä. Meri löi kallioihin raskaasti, rytmillä joka tuntui varoittavan heitä joka askeleella.
Sakarin poika pysähtyi ennen rakennusta. “He ovat sisällä. Näin heidän menevän sinne ennen myrskyä.”
Danny tarkkaili rakennusta. Yksi ikkuna oli rikki, ja sen takana liikkui varjo – nopea, varovainen. Hän nosti pistoolin. “Me menemme sisään kolmesta suunnasta. Minä otan pääoven. Laura, kierrä sivuovi. Sinä,” hän katsoi Sakarin poikaa, “pysy takana. Jos he näkevät sinut, he ampuvat.”
Nuori mies nyökkäsi. “He eivät epäröi.”
Tuuli voimistui, ja kalankuivaamon seinät narahtivat kuin ne olisivat vastustelleet. Danny astui kohti pääovea. Se oli raollaan. Hän työnsi sen auki hitaasti, pistooli valmiina.
Sisällä oli pimeää. Vanhoja verkkoja roikkui katosta kuin haamuja, ja lattia oli täynnä ruostuneita koukkuja ja puulaatikoita. Ilma tuoksui suolalta, homeelta ja joltakin muulta – joltakin, joka ei kuulunut kalankuivaamoon.
Laura ilmestyi sivuoven kautta, liikkui hiljaa kuin varjo. He vaihtoivat nopean katseen. Ei ääntä. Ei liikettä.
Kunnes—
Metallinen napsahdus.
Danny kääntyi. Varjo liikkui verkkojen takana. Hän nosti pistoolin. “Poliisi! Tulkaa esiin!”
Hiljaisuus. Sitten toinen napsahdus. Verkkojen takaa kuului heikko hengitys.
Laura liikkui vasemmalle, Danny oikealle. He lähestyivät varjoa. Verkot heiluivat hieman, kuin joku olisi koskenut niihin.
Danny tarttui verkkoon ja veti sen sivuun.
Ensimmäinen mies oli siinä – tumma takki, parta, silmät jotka olivat kylmät kuin jäätyvä meri. Hänellä oli pistooli, mutta se oli suunnattu lattiaan. Hän ei ehtinyt nostaa sitä.
Danny iski. Mies kaatui, ase putosi. Laura potkaisi sen kauemmas.
Mutta toinen mies ei ollut verkkojen takana.
Hän oli heidän takanaan.
Danny kuuli askeleen, kääntyi – ja näki toisen miehen nousevan varjoista kuin pimeys itse. Hänellä oli haulikko. Laukaus jyrähti, ja puulaatikko Dannyn vieressä räjähti säleiksi.
Laura syöksyi suojaan. Danny heittäytyi lattialle. Haulikon toinen laukaus repi seinälaudoitusta.
Sakarin poika huusi ulkoa: “Varokaa! Hän tulee sivusta!”
Mies liikkui nopeasti, kuin olisi tuntenut rakennuksen jokaisen varjon. Hän tähtäsi Lauraa kohti.
Danny nousi polvelleen ja ampui.
Laukaus osui miehen olkapäähän. Haulikko putosi. Mies kaatui verkkojen sekaan, hengitys raskaana, silmissä viha joka ei ollut saaristolaisen vihaa – se oli jonkun, joka oli menettänyt kaiken ja oli valmis tappamaan saadakseen sen takaisin.
Laura tarkisti Dannyn. “Oletko kunnossa?”
“Joo.” Danny katsoi miehiä. “Nämä eivät ole paikallisia.”
Sakarin poika astui sisään. Hän katsoi haavoittunutta miestä, ja hänen ilmeensä muuttui. “Tuo on yksi niistä, jotka tulivat isäni perään. Hän oli troolarilla silloin, kun Sakari katosi.”
Mies sylkäisi verta. “Te ette tiedä, mitä teillä on. Se lasti… se kuuluu meille.”
Danny polvistui hänen viereensä. “Miksi palasitte? Miksi nyt?”
Mies hymyili heikosti. “Koska joku avasi oven. Joku saarelainen. Joku, joka tiesi, missä Sakarin reitit olivat.”
Sakarin poika jähmettyi. “Kuka?”
Mies katsoi häntä, ja hänen katseensa oli kuin veitsi. “Arvo.”
Hiljaisuus putosi kalankuivaamoon kuin jääkimpale.
Laura hengitti syvään. “Arvo avasi reitit? Hän auttoi teitä?”
Mies nyökkäsi hitaasti. “Hän halusi varmistaa, että Sakarin perintö ei jäisi teidän käsiinne. Hän pelkää totuutta enemmän kuin me.”
Danny nousi. “Arvo valehteli meille.”
Sakarin poika katsoi ulos, majakan suuntaan. “Arvo ei pelkää totuutta. Hän pelkää sitä, mitä totuus tekee saarelle.”
Danny tunsi, että palaset alkoivat jälleen liikkua – mutta nyt ne eivät loksahtaneet paikoilleen. Ne hajosivat uudelleen.
Arvo ei ollut vain menneisyyden varjo.
Hän oli osa nykyisyyttä.
Ja hän ei ollut kertonut kaikkea.