Kalankuivaamon taistelu oli jättänyt jälkeensä pistävän ruudin hajun ja verkkoihin takertuneen hiljaisuuden. Danny ja Laura sitoivat haavoittuneen miehen, kun Sakarin poika tarkkaili ulkoa rantakivien suuntaan – varjoja, jotka eivät enää liikkuneet, mutta joiden läsnäolo tuntui yhä.
“Arvo,” Danny sanoi lopulta. “Meidän täytyy mennä hänen luokseen. Nyt.”
Sakarin poika nyökkäsi hitaasti. “Hän ei ole paha mies. Mutta hän pelkää. Ja pelko tekee ihmisestä vaarallisen.”
Tuuli oli jälleen voimistunut, kun he kulkivat takaisin kylän halki. Talot seisoivat hiljaisina, verhot kiinni, kuin saari olisi yrittänyt piilottaa omat kasvonsa. Majakan valo pyyhkäisi heidän ylitseen, ja sen heijastus sai lumen näyttämään siltä kuin se olisi leijunut ilmassa painottomana.
Arvon talo oli pimeä. Ei kynttilää, ei valoa. Ei liikettä.
Danny koputti ovea. Ei vastausta.
Laura avasi oven varovasti. Se ei ollut lukossa.
Tupa oli tyhjä. Pöydällä olevat paperit olivat poissa. Kartat, muistiinpanot, Sakarin vanhat vihkot – kaikki oli viety. Vain yksi asia oli jätetty pöydälle:
Majakan avaimet.
Danny nosti ne. Ne olivat kylmät, kuin ne olisivat olleet ulkona lumessa. “Hän tiesi, että me tulemme takaisin.”
Laura tutki lattiaa. “Jälkiä. Kaksi paria. Arvo… ja joku toinen.”
Sakarin poika astui sisään. Hän pysähtyi, kun näki avaimet. “Hän ei olisi jättänyt niitä ilman syytä.”
Danny katsoi häntä. “Mitä tämä tarkoittaa?”
Nuori mies nielaisi. “Arvo ei ole vain todistaja. Hän on portinvartija. Hän tietää, missä isäni piilotti lastin. Hän tietää, mitä se tekee. Ja hän tietää, kuka sitä etsii.”
Laura kääntyi. “Venäläiset?”
Nuori mies pudisti päätään hitaasti. “Ei vain he. Joku muu. Joku, joka tuntee saaren. Joku, joka on ollut täällä koko ajan.”
Danny tunsi kylmän kiristyvän ympärilleen. “Kuka?”
Nuori mies katsoi ikkunasta ulos, majakan suuntaan. “Arvo ei pelkää venäläisiä. Hän pelkää jotakin muuta. Jotakin, joka liittyy isäni viimeiseen yöhön.”
Laura astui lähemmäs. “Sakarin kuolemaan?”
Nuori mies nyökkäsi. “Isäni ei kadonnut merelle. Hänet tapettiin. Ja Arvo tietää, kuka sen teki.”
Danny jähmettyi. “Arvo suojelee murhaajaa?”
Nuori mies katsoi lattiaan. “Ei. Hän suojelee saarta.”
Hiljaisuus putosi huoneeseen kuin jäälohkare.
Sitten – ääni.
Ulkona, pihalla. Kevyt, nopea askel. Joku juoksi talon takana.
Danny syöksyi ulos. Laura seurasi. Sakarin poika jäi hetkeksi jälkeen, mutta tuli lopulta perässä.
Pihan takana, rantapolulla, he näkivät hahmon. Tumma takki. Paksu huppu. Askel, joka oli tuttu – mutta ei Sakarin pojan.
Danny huusi: “Arvo!”
Hahmo pysähtyi. Kääntyi. Ja he näkivät sen:
Se ei ollut Arvo.
Se oli nuori nainen. Silmät kirkkaat, mutta pelon kalvamat. Hän piteli jotakin käsissään – pientä, metallista, sylinterimäistä.
Laura jähmettyi. “Se on lastin kolmas osa.”
Nainen katsoi heitä, ja hänen katseensa oli kuin jäätynyt meri – syvä, tumma ja täynnä totuutta, joka ei ollut vielä paljastunut.
“Älkää tulko lähemmäs,” hän sanoi. “Arvo ei ole se, jota teidän pitäisi pelätä.”
Danny nosti kätensä rauhoittavasti. “Kuka sinä olet?”
Nainen hengitti raskaasti. “Minä olen se, jonka Sakari yritti pelastaa.”
Sakarin poika jähmettyi. “Ei… se ei ole mahdollista.”
Nainen katsoi häntä. “Minä olen sinun sisarpuolesi.”
Tuuli ulvoi. Majakan valo pysähtyi hetkeksi, kuin se olisi yrittänyt ymmärtää.
Ja saari tuntui vetävän henkeä – ennen kuin se päättäisi, mitä seuraavaksi paljastaa.