Majakka kohosi heidän edessään kuin kivinen jättiläinen, joka oli nähnyt enemmän kuin yksikään saarelainen uskalsi myöntää. Sen valokiila pyöri hitaasti, pyyhkäisten kelirikon yli ja valaisten hetken ajan meren, joka näytti nyt enemmän mustalta teräkseltä kuin vedeltä. Tuuli oli tyyntynyt, mutta ilma oli raskas – sellainen hiljaisuus, joka syntyy juuri ennen kuin jokin murtuu.
Danny, Laura, Silja ja Sakarin poika etenivät polkua pitkin. Jokainen askel tuntui vievän heitä syvemmälle menneisyyteen, joka ei ollut koskaan kuollut. Majakan juurella lumi oli tallautunut. Jälkiä. Useita. Raskaampia kuin Arvon.
Danny nosti pistoolin. “He ovat jo täällä.”
Silja puristi sylinteriä kädessään. “Arvo ei voi olla kaukana.”
Majakan ovi oli auki. Ei raollaan – vaan täysin auki, kuin joku olisi repinyt sen auki kiireessä. Sisällä oli pimeää. Valokiila ei yltänyt alas portaisiin, jotka johtivat majakan kivijalan sisään.
He astuivat sisään.
Majakan sisätila oli kylmä ja hämärä. Portaat laskeutuivat alas kuin kierre kohti maan sisintä. Danny kulki ensimmäisenä, Laura hänen takanaan. Silja ja Sakarin poika seurasivat. Jokainen askel kaikui, kuin majakka olisi kuunnellut.
Alhaalla, kivijalan huoltotilassa, he näkivät sen.
Arvo.
Hän istui lattialla, selkä kiviseinää vasten. Hänen takkinsa oli revitty, ja hänen kasvoillaan oli verinen viiru. Hän hengitti raskaasti, mutta oli tajuissaan. Hänen vieressään oli metallinen laatikko – lastin toinen osa, jonka Danny oli nähnyt aiemmin.
Mutta he eivät olleet yksin.
Kaksi venäläistä miestä seisoi huoneen toisella puolella. Toinen piteli pistoolia. Toinen oli polvillaan laatikon äärellä, yrittäen avata sitä. He kääntyivät, kun Danny astui sisään.
Ensimmäinen mies nosti pistoolin. “Te ette kuulu tänne.”
Danny nosti oman aseensa. “Jari Kaskinen. Troolari. Sakarin kuolema. Kaikki tämä päättyy nyt.”
Mies hymyili kylmästi. “Te ette tiedä, mitä teillä on. Tämä lasti… tämä koodi… tämä prototyyppi… se voi muuttaa kaiken.”
Laura astui sivulle, ase valmiina. “Se ei kuulu teille.”
Silja astui esiin. “Se ei kuulu kenellekään.”
Venäläinen mies katsoi häntä. “Sinä olet Sakarin tytär.”
Silja nyökkäsi. “Ja minä aion tehdä sen, mitä isäni ei ehtinyt.”
Mies kohotti pistoolia häntä kohti.
Danny ampui.
Laukaus jyrähti majakan kiviseinissä. Ensimmäinen mies kaatui, ase putosi. Toinen mies syöksyi kohti laatikkoa, mutta Sakarin poika oli nopeampi. Hän iski miehen kumoon, ja ase lensi lattialle.
Hetken ajan huone oli hiljainen.
Sitten Arvo puhui.
“Teidän täytyy tuhota se,” hän sanoi heikolla äänellä. “Kaikki. Lasti. Koodi. Prototyyppi. Sakari yritti. Hän kuoli yrittäessään.”
Silja polvistui hänen viereensä. “Miksi et kertonut?”
Arvo katsoi häntä, silmissään vuosikymmenten paino. “Koska totuus olisi rikkonut saaren. Ja teidät. Minä yritin suojella teitä.”
Danny katsoi metallista laatikkoa. “Miten se tuhotaan?”
Arvo nosti vapisevan käden ja osoitti majakan kivijalan keskelle – paikkaan, jossa lattia oli tummempi, kuin se olisi joskus avattu.
“Sakari rakensi sen,” Arvo sanoi. “Piilopaikan. Mutta myös… uhripaikan. Jos lasti avataan siellä, se tuhoutuu. Koodi palaa. Prototyyppi hajoaa.”
Laura katsoi Dannya. “Mutta venäläiset tulevat takaisin.”
Danny nyökkäsi. “Siksi meidän täytyy tehdä se nyt.”
Silja nousi. Hän katsoi sylinteriä kädessään – lastin kolmatta osaa. “Isä jätti tämän meille. Hän halusi, että me päätämme.”
Sakarin poika astui hänen viereensä. “Me päätämme yhdessä.”
Danny avasi majakan kivijalan keskellä olevan luukun. Sen alla oli pieni, kivinen kammio. Vanha. Kylmä. Paikka, johon Sakari oli piilottanut totuuden.
Silja astui kammion reunalle. Hän katsoi sylinteriä. Sitten Arvoa. Sitten Dannya.
“Isä yritti pysäyttää heidät,” Silja sanoi. “Nyt me teemme sen.”
Hän pudotti sylinterin kammioon.
Hetken ajan ei tapahtunut mitään.
Sitten valo syttyi. Kirkas, valkoinen, kylmä. Se leimahti kammion sisällä kuin jää, joka murtuu ja paljastaa alla olevan meren. Valo kasvoi. Se täytti kammion. Se nousi majakan kivijalkaan. Se heijastui seinistä.
Venäläinen mies huusi. Arvo suojasi silmiään. Laura kääntyi pois.
Danny katsoi valoa.
Se oli kuin totuus itse – kirkas, armoton, puhdistava.
Sitten se sammui.
Kammio oli tyhjä.
Lasti oli poissa.
Silja hengitti syvään. “Se on tehty.”
Majakan yläpuolella tuuli ulvoi. Meri hakkasi rantaan.
Saari tuntui vetävän henkeä – ja tällä kertaa se hengitti vapaasti.