Sen opin ensimmäisenä päivänä, kun seisoin Isonrahkan reunalla kumisaappaissa, jotka haisivat kunnan varastolta, ja katselin, miten kaivinkoneen kauha nousi mustasta vedestä kädet täynnä ihmistä.
Nimeni on Daniel Korpela. Olen rikosylikonstaapeli Keskusrikospoliisissa, ja minua kutsutaan Dannyksi, koska kukaan ei ehdi huutaa kolmitavuista nimeä, kun pitää juosta. En ole koskaan ollut hyvä odottamaan, en kärsivällinen, en hiljainen. Se on haitta, josta on ollut minulle hyötyä.
Puhelin soi keittiön pöydällä kello 6.41. Esimieheni ääni oli vielä unen kostea, mikä tarkoitti, että joku oli herättänyt hänet viisi minuuttia aiemmin.
— Onko sinulla kumisaappaat?
— Onko minulla mitä?
— Kumisaappaat. Rimminkylässä on löytynyt ruumis suosta. Kaivinkoneen kuljettaja luuli ensin, että se oli kanto.
— Eikö se ollut?
— Se oli mies. Ja se on ollut siellä aika kauan.
Rimminkylä. Nimi meni minussa läpi kuin kylmä vesi saappaanvarresta. Isoäitini oli syntynyt siellä. Hän lähti pois seitsemäntoista vanhana eikä puhunut kylästä kuin yhden lauseen koko loppuelämänsä aikana: siellä uskotaan asioihin, joita ei ole olemassa, ja pelätään asioita, jotka ovat.
Ajoin Helsingistä neljä tuntia. Moottoritien jälkeen alkoi tasainen maa, jossa ei ole mäkiä, ei kukkuloita, ei mitään mikä estäisi näkemästä, miten kauas taivas jatkuu. Pelloilla seisoi vielä vettä lokakuun sateista. Joki mutkitteli peltojen halki kuin joku olisi vetänyt veitsellä viillon karttaan. Horisontissa, kaiken sen lakeuden takana, oli tumma raita, joka ei ollut metsää vaan suota.
Se raita oli Isonrahka. Kaksikymmentäkuusi neliökilometriä suota, rauhoitettu vuonna 1981, Natura-aluetta, lintujen muuton pysäkki. Kartalla se näyttää vihreältä läikältä, jota kaikki suojelevat ja josta kukaan ei pidä.
Kun käännyin viimeisestä risteyksestä, metsä muuttui kitukasvuiseksi ja tien pientareella alkoi näkyä mustaa turvetta kuin maa olisi palanut. Edessä oli kolme autoa, punavalkoinen nauha puiden välissä ja kaivinkone, jonka kauha lepäsi maassa kuin väsynyt eläin.
Ruumis maksoi pressun päällä turvekasan juurella.
Se oli täydellisesti säilynyt. Siinä oli iho, siinä oli hiukset, siinä oli kasvot. Se makasi kyljellään, polvet hiukan koukussa, kuin mies joka oli nukahtanut kylmään veteen eikä ollut herännyt. Iho oli tummanruskea ja parkkiintunut kuin vanha satulavyö, ja sormet olivat käyrät ja terävät, mutta kynnet olivat tallella. Hiukset olivat punertavat. Sukat olivat jalassa.
Miehen kädet oli sidottu selän taakse nylonnaruilla.
— Älä koske mihinkään, sanoi nainen, joka tuli takaani. Hänellä oli poliisin takki, lyhyet hiukset ja katse, joka oli nähnyt kaiken mitä Rimminkylässä on nähtävissä.
— Daniel Korpela, KRP.
— Aino Rinta-Koski. Paikallinen. Tämä on minun piiriäni, ja minä tiedän täällä kaikki. Se on tässä jutussa enemmän kirous kuin siunaus.
Kaivinkoneen kuljettaja istui kauhan vieressä tupakalla, jota ei ollut sytyttänyt. Hän oli noin kuusikymppinen mies, jolla oli työhaalari ja kädet kuin turvekuutiot.
— Minä nostin sen. Luulin, että se oli kanto, jossa oli nahkaa, hän sanoi. — Sitten se kääntyi kauhan päällä ja katsoi minua.
— Katsoiko se sinua?
— Silmät olivat tallella, mies sanoi. — Se on tässä se juttu, eikö olekin. Silmät ovat tallella, mutta niissä ei ole enää ketään kotona.
Suon laidalle oli kerääntynyt ihmisiä. Kyläläiset tulivat hiljaa, kuin kirkkoon, pysähtyivät nauhan taakse eivätkä puhuneet. Naiset pitivät käsiä taskuissa. Yksi mies sylkäisi maahan ja kääntyi poispäin. Vanha akka, jolla oli huivi päässä, katsoi ruumista pitkään ja sanoi sitten jotain, jonka kuulin vain puoliksi:
— Suo otti sen. Suo pitää sen.
Kysyin Ainolta, mitä hän sanoi.
— Ei mitään. Kylän juttuja.
— Kylän jutut kiinnostavat minua juuri nyt.
— Hän sanoi, että suo otti sen, ja että suo pitää sen. Ei sinne kuulemma pidä mennä. Ei varsinkaan sen silmälle.
— Suon silmälle?
— Ne ovat niitä mustia lätäköitä, joissa ei ole pohjaa. Niitä on siellä kymmeniä. — Aino katsoi minua. — Nyt sinä kuulostat siltä kuin olisit tulossa tänne asumaan.
Ruumis nostettiin varovasti alustalle ja vietiin pakettiautoon. Rikostekninen kuvasi kaiken, ja minä kumarruin katsomaan miehen vaatteita.
Farkut. Sininen villapaita. Ruskea vakosamettitakki, jossa oli leveät kaulukset ja kaksi rintataskua. Sellainen takki, jota minun isäni käytti kuvissa, joissa hän oli nuori. Vyö oli muovinen, kengät olivat ruskeat ja kärjistään pyöreät.
Ei rautakautta. Ei keskiaikaa. Seitsemänkymmentäluku.
Rintataskusta löytyi musta nahkakotelo. Avasin sen hansikkaat kädessä.
Kotelossa oli kamera. Musta, metallinen, raskas, objektiivi keskellä ja kyljessä kirjaimet: KIEV-4.
— Se on neuvostoliittolainen, sanoi Mirjami Oksa, jonka olin saanut kiinni Tampereelta ja joka oli ajanut yön läpi tänne. Mirja kehittää filmejä, lukee pölyä ja osaa kertoa, minkä merkkisellä kynällä joku on kirjoittanut itsemurhaviestin. — Niitä myytiin Suomessa seitsemänkymmentäluvulla. Halvempi kuin saksalainen, mutta hyvä kamera. Kunnon lasi.
— Onko siinä filmiä?
Mirja avasi takakannen. Sisällä oli rulla, musta, koskematon.
— On. Ja se pitää kehittää tänään, koska jos tämä kuivuu väärin, se on pelkkää harmaata.
— Paljonko siinä on ruutuja?
— Kaksitoista. Kolmekymmentäkuusi, jos se on pitkä filmi. — Mirja katsoi minua. — Kaksitoista kuvaa. Sitten tiedämme, mitä mies näki ennen kuin hänet tapettiin.
Sillä hetkellä moottoritieltä kääntyi musta maasturi, joka ajoi nurmikon poikki niin että kivi lensi, ja pysähtyi nauhan eteen kuin olisi omistanut koko suon.
Miehellä oli pitkä villakangastakki, kalliit kengät ja sellainen leuka, jolla on tapana painua eteenpäin, kun puhuu ihmisille, joista ei tarvitse välittää.
— Veikko Hakala. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja, hän sanoi ja ojensi kätensä kuin olisin ollut hänen alaisensa. — Ja Isonrahkan suojeluyhdistyksen puheenjohtaja. Tämä on rauhoitettua suojelualuetta. Kaivaukset lopetetaan tähän paikkaan.
— Kaivuu on tapahtunut tuolla, minä sanoin. — Rajan väärällä puolella, teidän maallanne.
— Rajat ovat papereissa. Suo ei ole paperia.
— Suo on myös rikospaikka. Ja tästä eteenpäin tämä on KRP:n juttu, ja minä päätän, mitä lopetetaan.
Hakala katsoi minua pitkään. Hänen katseessaan ei ollut vihaa. Siinä oli jotain paljon hyödyllisempää: laskemista.
— Te olette varmasti pätevä, hän sanoi. — Mutta te ette tiedä tästä kylästä mitään. Se on suuri puute. Täällä on asioita, joita ei ole tarkoitettu tutkittaviksi.
Hän kääntyi ja lähti. Kyläläiset katsoivat hänen peräänsä, ja minä katsoin kyläläisiä. Kukaan ei kertonut minulle mitään, mutta kaikki kertoivat jotain.
Iltapäivällä löysin vielä yhden asian, jonka kirjasin muistiin numero kolme: miehen suussa oli ollut esine. Pieni, litteä, hopeinen. Vanha sormus, jossa oli kaiverrus.
Kaksi kirjainta. A. H.
Kirjoitin ne ylös, käänsin sivun enkä vielä tiennyt, että ne olivat samat kirjaimet, jotka oli hakattu kylän suurimman suvun hautakiviin.
Yöllä heräsin puhelimeen kello 2.14.
— Kaivinkone palaa, Aino sanoi. Ääni oli matala ja kiireetön, mutta jossain hänen takanaan joku huusi. — Koko vehje. Ja kuule, Korpela. Sinun pitää tulla katsomaan yhtä juttua suon laidalle. Minä en tiedä, mitä tälle pitäisi tehdä.
Ajoin takaisin samaa tietä. Kymmenen kilometriä ennen suota näin liekit taivaalla, oranssin kajon tasaisella maalla, kuin joku olisi sytyttänyt merkkitulet. Kaivinkone oli musta runko ja täynnä valoa. Kumi paloi ja haisi kuin paha muisto.
Aino seisoi suon laidalla taskulamppu kädessä. Hän osoitti sillä eteenpäin.
Turpeessa oli jälkiä. Paljaita jalanjälkiä, varpaat erottuivat, kantapäät painuneet syvälle. Ne olivat tuoreita. Niissä seisoi vielä vesi.
— Ne alkavat tuosta, Aino sanoi. — Eivät tule mistään. Ja ne menevät tuonne.
— Minne?
— Suon silmälle.