Rimminkylän kunnanvirasto on kaksikerroksinen kivitalo, joka on rakennettu 1970-luvulla, ja se näyttää siltä kuin se olisi rakennettu samasta materiaalista kuin kunnan päätökset: harmaata, kestävää ja vaikeasti avattavaa.
Saimme käyttöömme kokoushuoneen, jossa oli kuusi tuolia, pöytä ja kartta seinällä. Kartassa Isonrahka oli vihreä läikkä, ja sen reunassa oli punainen viiva, jonka joku oli vetänyt käsin.
— Se on suojelualueen raja, Aino sanoi. — Ja tuo on kaivuu, josta ruumis löytyi. — Hän kopautti kynnellä kohtaa rajan väärällä puolella, Hakalan maalla. — Kaksisataa metriä rajan sisällä on se silmäke, josta jäljet tulivat.
Kylässä oli kolmesataa asukasta ja kaikilla oli sama lause: en tiedä mitään.
Kävin läpi kuusi ihmistä ennen puoltapäivää. Kyläkauppias muisti ruumiin löytymisen, muttei sitä, että kukaan olisi kadonnut. Kunnan tekninen johtaja kertoi ojitussuunnitelmista ja lopetti puhumisen, kun kysyin, kuka ne oli tilannut. Kahvilan emäntä kertoi, että suolla on aina käyty, mutta ei siellä kuulemma kukaan ole käynyt. Kaikki kolme mainitsivat saman asian eri sanoin: suolle ei pidä mennä.
Vain kaivinkoneen kuljettaja puhui suoraan.
Kalle Myllymäki oli kuusikymmentäyksi ja oli ajanut konetta kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Hän joi kahvia pahvimukista ja katseli ikkunasta, kun puhui.
— Minä kaivoin ojaa. Kunnostusojitusta. Isäntä itse kävi katsomassa, Esa Hakala, pari kertaa viikossa.
— Mitä oja tekee suolle?
— Kuivattaa sen. — Kalle katsoi minua. — Suo on kuin sieni. Kun siihen lyödään oja, vesi lähtee ja se, mikä on ollut vedessä kaksikymmentä vuotta, tulee näkyviin. Minä en ole mikään tutkija, mutta minä tiedän, mitä suosta nousee, kun se kuivuu. Se nousee itse.
— Sanoiko joku sinulle, että siellä on jotain?
— Ei kukaan sanonut. Kaikki vain katsoivat.
Hän sammutti tupakan, jota ei ollut sytyttänyt.
— Ja minä nostin sen kauhalla. Mies oli kevyt kuin vanha säkki. Se ei haissut miltään. Se haisi suolta.
Illansuussa Mirja Oksa valtasi kunnanviraston naisten vessan, teippasi ikkunan mustalla muovilla ja laittoi pöydälle kolme astiaa, joiden nimistä en ymmärtänyt kuin yhden: kiinnite. Haisi etikalta ja joltain, mitä en halua enää haistaa.
Filmirulla oli ollut kamerassa viisikymmentäkaksi vuotta. Mirja käsitteli sen kuin se olisi ollut räjähde.
— Tämä on se hetki, hän sanoi. — Jos tämä menee pieleen, meillä on musta nauha ja yksi ruumis.
Hän ripusti filmin kuivumaan ja laittoi valot päälle.
Kaksitoista ruutua. Kaksitoista kuvaa suosta.
Ensimmäisissä neljässä oli maisema. Suo, jota en tunnistanut samaksi: ojittamaton, avoimempi, kuin meri jolla on sammaleen väri. Turvekasa. Kaivinkone, joka oli vanha ja kellertävä, eri kone kuin se, joka paloi yöllä.
Viidennessä ja kuudennessa oli kaksi miestä.
Ensimmäinen oli pitkä, harmaassa takissa, kädessä musta salkku. Toinen oli tanakka, tumma hattu päässä, tumma takki, kädet taskuissa. He seisoivat turvekasan vieressä ja katsoivat toisiaan, ja vaikka kuvassa ei ollut ääntä, siinä oli sopimus. Miehet olivat kättelemässä, ja käsi jäi kesken liikkeen, koska kamera oli nopeampi kuin he.
Seuraavissa kolmessa kuvassa he seisoivat suon laidalla. Harmaassa takissa oleva mies osoitti kädellään. Tumma hattu piti kädessä paperia. Taustalla, kuvassa seitsemän, näkyi suon silmäke: musta, pyöreä, tyyni kuin silmä.
Kymmenennessä kuvassa oli kolmas mies.
Nuori. Sinetin värinen univormu, jonka kaulus oli auki. Hän seisoi kahden muun vieressä ja otti vastaan jotain, joka oli kirjekuoressa. Kasvot olivat puoliksi poispäin, mutta leuka oli kapea ja hiukset lyhyet, ja minä katsoin kuvaa pitkään ennen kuin sanoin mitään.
Yhdestoista kuva oli tyhjä suo. Usvaa, sammalta, ei mitään. Sitten huomasin kuvan keskellä, silmäkkeen kohdalla, tumman hahmon, joka seisoi vedessä polviaan myöten. Hahmo oli selin kameraan, eikä siitä erottanut muuta kuin että se oli ihminen.
Kahdestoista kuva oli lähikuva kasvoista.
Nuori mies, parikymmentä, tummat hiukset otsalla. Kasvot olivat varjossa, suu oli auki ja silmät olivat auki, ja hän katsoi suoraan kameraan niin kuin ihminen katsoo silloin, kun hän ei enää tiedä, mitä tehdä. Kuvassa oli liikettä. Se oli otettu nopeasti, käsivaralta, ehkä metrin päästä.
— Se on Reijo Nurmela, Aino sanoi hiljaa. — Minä muistan sen kasvot. Isällä oli se kuva työpöydän laatikossa.
— Kuka otti tämän kuvan?
— Sitä minä olen miettinyt koko päivän, Mirja sanoi. — Kamera oli hänen taskussaan. Joko hän käänsi sen itse, tai joku otti sen hänen kädestään ja painoi laukaisinta.
Se oli viimeinen kuva, jonka Reijo Nurmela otti. Tai viimeinen kuva, joka hänestä otettiin.
Avasin kameran nahkakotelon uudelleen ja käänsin sen ympäri. Nahka oli märkää ja haurasta. Pohjassa, vyölenkin alla, oli kaiverrus, jonka joku oli tehnyt veitsen kärjellä:
P. NURMELA
Ja sen alla, pienemmällä: 1974.
Reijo Nurmelan veli. Kamera oli ollut veljen kädessä, ja veli oli kaivertanut siihen nimensä, ja kamera oli päätynyt Reijon taskuun suon pohjalle.
Iltapäivällä kävin Hilja Puolakan luona, koska Aino sanoi, että Hilja on kylän muisti, ja koska se vanha nainen suon laidalla oli ollut Hilja Puolakka itse, ja hän oli sanonut sen lauseen, jota en saanut päästäni.
Hilja asui pienessä punaisessa talossa kylän päässä. Kahvipannu oli liedellä ennen kuin ehdin istua.
— Suo ottaa, hän sanoi. — Ei se ole paha. Se on vain vanha. Sille on annettu aina, kun on tarvittu. Ennen annettiin se, mikä oli heikko, ja silloin tuli hyvä vuosi.
— Milloin sille on annettu viimeksi?
Hilja katsoi minua kuin olisin kysynyt, mitä hänen miehensä teki sodassa.
— Kulkukauppias katosi viisikymmentäneljä. Lassi. Sillä oli hevonen ja kello, ja kello löytyi suon laidalta. — Hän joi kahvia. — Ja sitten se poika seitsemänkymmentäneljä. Ja nyt se on ottanut sen nuoren miehen, joka mittasi ojaa. Kolme. Aina kolme.
— Miksi kolme?
— Koska se on vaihtokauppa. Joka kolmas on se, mikä maksetaan. — Hilja laski kätensä pöydälle. — Ja se, joka on luvannut sille jotain, ei saa rikkoa lupaustaan. Me olemme rikkoneet. Nyt suo hakee omansa.
— Kenet se on ottanut nyt?
Hilja ei vastannut. Aino vastasi, autossa, hiljaisella äänellä:
— Jere Sipola. Maanmittausharjoittelija, kaksikymmentäneljä. Ilmoitettiin kadonneeksi viikko sitten. Hän teki korkeusmittauksia ojan linjalle. Viimeinen havainto on suon laidalta.
Kysyin, kuka on luvannut ja mitä.
Hilja Puolakka nousi ja alkoi pestä kuppeja. Hän pesi niitä kaksitoista minuuttia.
Kyläkaupan kassalla oli nainen, jonka nimi oli Anneli ja joka muisti kaikki ostokset kolmekymmentä vuotta taaksepäin, koska se on pienen kylän ainoa hupimuoto.
Näytin hänelle kaiverrettua nimeä.
— Nurmelan Paavo, hän sanoi heti. — Paavo kävi täällä talvella. Osti suolaa ja kahvia. Kahvia se osti aina pahimmasta laadusta, sanoi että hyvä kahvi menee hukkaan.
— Talvella?
— Viime talvena. Maaliskuussa, sanoi Anneli. — Sitä ennen se kävi joka toinen viikko. Kaikki tietävät sen.
— Rouva, minä sanoin. — Paavo Nurmela on kuollut vuonna 1975. Hänet on haudattu Rimminkylän hautausmaalle.
Anneli katsoi minua pitkään, ja sitten hän teki sen, mitä kaikki muutkin olivat tehneet koko päivän: hän katsoi pois.
— Niin on kuulemma haudattukin, hän sanoi.
Hautausmaa on kirkon takana, hiekkakentän laidalla, mäntyjen alla. Etsin kiveä puoli tuntia ja löysin sen.
PAAVO NURMELA 1948–1975
Kivi oli kunnossa. Se oli puhdas, eikä siinä ollut jäkälää. Sen edessä oli kolme kynttilää, jotka olivat palaneet loppuun, ja kimpale tuoreita kanervia, joiden varret olivat vielä vihreät.
Kukkia oli tuotu tällä viikolla.
— Joku käy täällä, Aino sanoi hiljaa.
— Niin käy, minä sanoin.