KRP:n arkistosta löytyi tapaus, jolla ei ollut numeroa.
Rimminkylän jutut olivat aina kulkeneet nimismiespiirin kautta, ja nimismiespiirin arkisto oli siirretty maakunta-arkistoon vuonna 1993. Tilasin kaiken, mikä liittyi Rimminkylään ja suohon. Sitä tuli kaksikymmentäkuusi sivua.
Yksi niistä oli kuusi sivua paksu.
Reijo Nurmela, s. 1955, katoamisilmoitus 14.9.1974. Viimeinen havainto Rimminkylän kylätiellä. Ilmoittaja: Paavo Nurmela, veli.
Sivulla neljä luki: Etsinnät suoritettu Isonrahkan alueella 16.–18.9.1974. Ei tulosta.
Sivulla viisi: Todetaan, ettei asiassa ole syytä epäillä rikosta. Vainajan oletetaan uponneen suonsilmäkkeeseen. Asia päätetään.
Sivulla kuusi oli allekirjoitus: Yrjö Kannisto, nuorempi konstaapeli.
Katoamisilmoitus oli tehty 14. syyskuuta. Asia oli päätetty 26. syyskuuta. Kaksitoista päivää, ja se oli päätetty ilman ruumista, ilman todistajia ja ilman ainuttakaan kuulustelupöytäkirjaa.
Mutta paperissa oli yksi käsin kirjoitettu lause, lyijykynällä, sivun alakulmassa, kuin joku olisi kirjoittanut sen hetkeä ennen kuin päätti olla kirjoittamatta enempää:
Kyläläiset eivät halua puhua. Asia ei etene.
Näytin sivua Ainolle kunnanviraston kokoushuoneessa. Hän luki sen kahdesti ja laski paperin pöydälle.
— Minun isäni oli konstaapeli samassa piirissä, hän sanoi. — Hän kuoli yhdeksänkymmentäluvulla. Hän ei koskaan puhunut tästä. Kerran, kun olin pieni, hän istui keittiössä ja sanoi, että hän oli tehnyt yhden asian, jota ei voi korjata, eikä kertonut mikä se oli.
— Luuletko, että se oli tämä?
— Minä en luule. Minä tiedän, miltä ihminen näyttää, kun se on kertonut kaiken paitsi sen yhden.
Yrjö Kannisto otti minut vastaan kunnantalon yläkerrassa, huoneessa, jossa oli iso ikkuna kunnan keskusaukiolle ja seinällä valokuva vuodelta 1979, jossa hän seisoi nuorena miehenä samassa huoneessa.
Hän oli seitsemänkymmentäneljä. Hän nousi seisomaan, kun tulin sisään, ja kätteli kuin olisi tehnyt minulle palveluksen.
— Kunnanjohtaja Yrjö Kannisto. Minä olin nuorempi konstaapeli tässä pitäjässä seitsemänkymmentäluvulla, ja minä tunnen tämän suon paremmin kuin te tulette koskaan tuntemaan.
— Te allekirjoititte Reijo Nurmelan jutun. Kaksitoista päivää.
— Minä allekirjoitin sen, koska se oli totta, Kannisto sanoi. — Suo on ottanut ihmisiä niin kauan kuin täällä on asuttu. Kulkukauppias katosi viisikymmentäneljä. Poika katosi seitsemänkymmentäneljä. Se on suon luonne. Suo ei ole rikollinen, Korpela. Suo on suo.
— Ja Paavo Nurmela? Hänet on haudattu vuonna 1975, mutta häntä on nähty kyläkaupassa viime talvena.
Kannisto katsoi minua sekunnin liian pitkään. Se oli ainoa virhe, jonka hän teki koko tunnin aikana.
— Surullinen tapaus, hän sanoi. — Hän ei kestänyt veljensä kuolemaa. Hän katosi itse. Jos joku kylässä näkee häntä, se on ikävä toivo, joka kävelee metsässä.
— Entä Isonrahkan ojitushanke?
— Se on laillinen. Kunnanvaltuusto käsittelee suojelualueen rajauksen tarkistamista marraskuussa. Kaksi sataa metriä suota siirtyy suojelun ulkopuolelle, ja siihen tulee työpaikkoja. — Hän hymyili. — Tehän olette tulleet tänne tutkimaan rikosta, ette tekemään kunnallispolitiikkaa.
— Minä olen tullut tutkimaan miestä, jonka kädet oli sidottu ja jonka päässä oli reikä. Se ei ole suon luonne. Se on jonkun muun luonne.
Kannisto nousi ja käveli ikkunalle.
— Korpela, hän sanoi selkä minuun päin. — Te kaivatte suota, joka on jo kuivunut. Tässä kylässä on kaksisataa ihmistä, jotka elävät tästä maasta. Jos te löydätte jotain, te ette löydä vainaja vaan te löydätte syyllisen, ja syyllinen on aina joku, jolla on täällä nimi. Te voitte lähteä Helsinkiin. Me jäämme tänne.
— Se kuulostaa uhkaukselta.
— Se kuulostaa kunnallistaloudelta.
Ovelle minua saatteli sama kättely kuin tullessa. Kynnyksellä hän sanoi vielä yhden lauseen, hiljaa, kuin olisi kertonut minulle salaisuuden:
— Kaikki myyvät. Kysymys on vain hinnasta.
Illalla soitin äidilleni ja kysyin isoäidistä.
— Aune? Hän lähti Rimminkylästä vuonna 1938, äiti sanoi. — Hän ei koskaan palannut. Miksi sinä kysyt?
— Koska minä olen täällä. Löytyykö sinulta se valokuva-albumi?
Albumi oli pahvilaatikossa komerossa, ja äiti otti siitä kuvan ja lähetti sen minulle puhelimeen.
Valokuva oli otettu suon laidalla. Kaksi nuorta ihmistä seisoi turvekasan vieressä, tyttö jonka hiukset oli sidottu huivilla ja poika jolla oli tummat hiukset otsalla ja jonka suu oli auki, koska hän nauroi. Selkämyksessä oli käsinkirjoitettu teksti:
Aune ja Reijo, Isonrahkan laita, 1974.
Istuin hotellihuoneen sängyllä pitkään ja katsoin kuvaa. Isoäitini oli lähtenyt kylästä eikä ollut koskaan puhunut siitä. Minun sukuni oli ollut tässä jutussa mukana kaksikymmentä vuotta ennen minua, ja minulle oli kerrottu siitä yksi lause.
Kello 22.40 lähdin syömään. Kun tulin takaisin kello 23.20, ovi oli kiinni ja lukko ehjä.
Huoneessa oli joku käynyt.
En nähnyt sitä ensin, koska se ei ollut mikään, mitä ihminen odottaa näkevänsä. Sänky oli pedattu, kun lähdin. Nyt peitteen päällä oli yksi ainoa märkä jalanjälki. Paljas jalka, varpaat erottuvat, turvetta. Vesi oli imeytynyt peitteeseen tummaksi kuvaksi.
Ja yöpöydällä oli valokuva.
Paperi oli märkä ja käpristynyt. Se oli valokuvavedos, vasta kehitetty, ja siinä seisoi mies suon laidalla kumisaappaissa, kädet taskussa, katsomassa alas kohti mustaa vettä.
Se mies olin minä. Kuva oli otettu tänään, iltapäivällä, silloin kun kävin yksin suon silmäkkeellä enkä nähnyt ketään.
Joku oli kuvannut minut, kehittänyt kuvan, kuivannut sen ja tuonut sen huoneeseeni saman päivän aikana.
Kuvassa oli vain yksi asia, jota en ollut nähnyt paikan päällä. Minun takanani, kuvan reunassa, oli tumma hahmo, joka seisoi puoliksi usvassa ja katsoi minua.
Kukaan ei ollut huoneessani, kun tulin takaisin. Joku oli käynyt siellä kuitenkin, ja se joku oli jättänyt minulle viestin, jota ei tarvinnut selittää:
Minä näen sinut, kun sinä katsot suota. Suo näkee sinut takaisin.