Laboratorio vastasi aamulla kello 8.20, ja vastaus mahtui kuuteen riviin.
Hopeasormus, käsin taottu, suomalainen leima vuodelta 1953. Kaiverrus A. H. ei ollut tehdastekoinen vaan jälkikäteen kaiverrettu. Vainajan takaraivossa oli kaksi murtumaa, jotka oli aiheutettu tylpällä esineellä ennen kuolemaa. Kädet oli sidottu nailonnarulla, solmu oli merimies- eli paalusolmu, joka oli kiristetty kahteen kertaan.
Nailon oli keksitty 1930-luvulla, mutta sitä oli myyty Suomessa kalastustarvikkeena laajasti 1960-luvulta lähtien. Merimies- eli paalusolmu kertoi jotain muutakin: solmun tekijä oli tehnyt sen ennenkin. Se oli tehty nopeasti ja tottuneesti.
Ja sormus, jonka joku oli työntänyt kuolleen miehen suuhun, oli samanlainen kuin ne, joita annettiin häälahjaksi Pohjanmaalla viisikymmentäluvulla.
A. H.
Aleksis Hakala, syntynyt 1908, kuollut 1998. Kunnanvaltuuston jäsen neljäkymmentä vuotta, maanrakennusliike Hakalan perustaja, kolmen lapsen isä. Hänen poikansa Veikko johti nyt valtuustoa, ja toinen poika Esa johti liikettä. Isä oli haudattu komeaan kiveen kirkon taakse, samaan rivistöön, jossa Paavo Nurmelan kivi oli.
Soitin Ainon ja kysyin, kuka Hakalan kartanossa asuu.
— Martta Hakala. Aleksiksen leski. Kahdeksankymmentäyhdeksän. — Aino oli hiljaa hetken. — Hän on ainoa ihminen tässä kylässä, jota minä pelkään, enkä minä osaa sanoa miksi.
Kartano on kaksikerroksinen, valkoinen ja iso, ja sen piha on hoidettu kuin puutarha jossain muualla kuin Pohjanmaalla. Meidät otti vastaan nainen, joka käveli hitaasti mutta ilman keppiä, ja joka katsoi minua silmiin kaksi sekuntia pidempään kuin on kohteliasta.
— Te olette sen Aunen pojanpoika, Martta Hakala sanoi. — Aune Jänkälä. Hän oli kaunis tyttö ja hän lähti. Se oli viisasta.
— Tunsitteko te Reijo Nurmelan?
— Koko kylä tunsi. Hän kuvasi kaikkea. Hän kuvasi minunkin navettani ja minä annoin hänelle maitoa.
— Teidän miehenne oli suolla päivää ennen kuin Reijo katosi.
Martta Hakala ei räpäyttänyt silmiään.
— Niin oli moni muukin. Suolla käytiin.
— Sormus löytyi vainajan suusta. Kaiverrus on A. H.
Hän katsoi minua ja odotti, että sanoisin enemmän. Kun en sanonut, hän nousi ja käveli kaapille ja otti sieltä pienen puurasian. Hän laski sen pöydälle ja avasi sen.
Rasiassa oli taskukello. Hopeinen, naarmuinen, pysähtynyt kello 3.20.
— Tämä oli minun miehelläni, hän sanoi. — Hän otti sen Lassilta.
— Kuka oli Lassi?
— Kulkukauppias. Lassi Vainio. Sillä oli hevonen ja kärry ja se myi lankoja ja veitsiä ja sellaista, mitä kylässä ei ollut. — Martta katsoi kelloa. — Syksyllä viisikymmentäneljä Lassi tuli tänne viimeisen kerran. Se oli suon laidalla illalla, ja aamulla hevonen oli yksin kylätiellä, ja kello oli löytynyt sammaleesta.
— Ja teidän miehenne otti kellon.
— Hän sanoi, että se oli löytöpalkka.
Kello kädessäni tuntui kylmältä. Käänsin sen ympäri ja avasin takakannen kynnellä. Sisäpuolella oli kaiverrettu nimi, jonka kauppias oli tehnyt itse, koska kukaan ei tee sitä kenellekään muulle:
L. Vainio 1948.
— Rouva Hakala, minä sanoin. — Miksi te näytätte tämän minulle?
Martta Hakala istui alas ja katsoi ikkunasta kohti suota, jota ei siitä ikkunasta nähnyt, mutta jonka hän näki kuitenkin.
— Koska minä olen vanha, hän sanoi. — Ja koska minä olen maksanut tämän talon hinnan, ja minä haluan, että joku tietää, että se on maksettu eikä saatu.
— Maksettu miten?
— Suolle on annettava se, mikä sille kuuluu. Ennen sanottiin, että suo ottaa sen, mikä on heikko. Se on valhe, jolla asia kaunistellaan. Suolle viedään se, mitä ei haluta nähdä. — Hänen kätensä olivat sylissä, eivätkä ne liikkuneet. — Viisikymmentäneljä meillä ei ollut rahaa ja meillä oli velkaa. Silloin annettiin. Seitsemänkymmentäneljä meillä oli oja ja meillä oli kaksi miestä, jotka olivat nähneet liikaa. Silloin annettiin. Ja sen jälkeen meillä oli turve, metsä ja koneet, ja tämä talo, ja minä tiedän jokaisen huoneen lattialankun, joka on maksettu sillä.
— Ja nyt?
— Nyt on taas oja. — Hän katsoi minua. — Me olemme maksaneet. Kolme kertaa.
Ovi aukesi niin että seinä tärähti, ja Esa Hakala tuli sisään. Hän oli viisikymmentä, leveä kuin ovi, ja haisi dieseliltä. Hän katsoi minua, sitten äitiään, sitten kelloa pöydällä.
— Äiti, mene huoneeseen.
— Tässä on minun taloni, poika.
— Mene huoneeseen.
Martta Hakala nousi ja käveli pois. Ovella hän pysähtyi ja sanoi minulle vielä yhden asian, hiljaa:
— Se, joka katsoo suon silmää pitkään, näkee itsensä siinä. Sitä ei pidä tehdä kahta kertaa.
Esa Hakala seisoi edessäni, ja minä näin hänen saappaansa. Kumi oli kuivunutta turvetta täynnä, ja oikean saappaan kärjessä oli tuore, vaalea raita, josta oli repeytynyt pala pois.
— Nyt lähdette, hän sanoi. — Tämä on kotirauha.
— Te kävitte suolla eilen illalla.
— Minä käyn suolla joka ilta. Se on minun työmaani.
— Teidän työmaallanne on kuollut mies, ja te tilasitte ojituksen, jota kylä ei halua. Ja teidän isänne sormus oli sen miehen suussa.
Hän tuli niin lähelle, että tunsin dieselin hajun.
— Minun isäni on kuollut kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Te ette voi syyttää kuollutta miestä. Ja te olette yksin tässä kylässä, Korpela. Yksin ja kaukana kotoa.
Iltapäivällä sain Jere Sipolan puhelimesta sen, mitä olin odottanut.
Jere oli ollut kaksikymmentäneljä, maanmittausharjoittelija, ja hän oli ollut hyvä työssään. Viimeisellä viikollaan hän oli ottanut kaksikymmentäseitsemän kuvaa. Suurin osa oli ojalinjasta ja mittakepeistä. Kolme oli suon silmäkkeestä.
Niissä kuvissa oli jotain, jota ei näkynyt kartalla. Silmäkkeen reuna oli matalampi kuin kaksi vuotta vanhassa kuvassa. Suo oli jo alkanut laskea, ja mustan veden alla, kahdenkymmenen sentin syvyydessä, erottui suora, ihmisen tekemä reuna.
Puinen reuna. Laudoista tehty laatikko, tai arkku.
Jere oli lähettänyt viestin kello 19.14: Täällä on jotain. Soita.
Viesti oli lähetetty yhdelle numerolle. Numero kuului Hakalan maanrakennus Oy:n työnjohtajalle.
Kello 21.50 menin suolle yksin, koska en osannut olla menemättä, ja koska jokainen tunti, jonka odotin, oli tunti, jonka joku muu käytti paremmin.
Usva oli noussut polviin asti. Suon silmäke näkyi kymmenen metrin päästä mustana, tyynenä läikkänä, jossa ei näkynyt taivasta eikä mitään muuta. Sammal oli pehmeää kuin tyyny, ja jokainen askel painui kymmenen senttiä.
Kumarruin veden yli ja katsoin.
Vesi oli niin mustaa, että se ei heijastanut. Se imi valon. Ja juuri kun olin suoristautumassa, näin sen: valkoisen, hitaan liikkeen puolen metrin syvyydessä. Jokin kääntyi.
Sitten jokin tarttui minua selästä.
En ehtinyt kääntyä. Isku tuli lapaluiden väliin ja työnsi minut kasvoilleni veteen. Vesi oli kylmää kuin metalli ja se maistui raudalta ja hajosi suussa turpeeksi. Yritin saada jalkani pohjaan, mutta pohjaa ei ollut. Kädet kouristelivat sammalta, joka irtosi kokonaisina paloina käteen.
Sitten jokin tarttui nilkastani ja veti.
Veti alas, kahden sekunnin ajan, ja päästi irti. Ylös, ja uudelleen alas. Se ei ollut hukuttamista. Se oli katsomista: kuin joku olisi halunnut minun näkevän, miltä tuntuu olla se, joka jää suolle.
Viimeisen kerran jokin tarttui takinkauluksestani ja nosti.
Makasin sammaleella kasvot alaspäin ja yskin vettä, joka ei ollut vettä vaan suota. Kesti kaksi minuuttia ennen kuin pystyin kääntymään.
Usva oli tyhjä. Suon silmäke oli tyyni, kuin kukaan ei olisi koskenut siihen.
Takissani oli tumma, viisivarpaallinen kämmenenjälki.
Ja vieressäni sammaleella oli esine, jota siinä ei ollut ollut: kumisaapas. Vanha, musta, kärjestä pyöreä, sellainen jota myytiin seitsemänkymmentäluvulla. Saappaan varressa oli sisäpuolella kangasmerkki, jossa luki koko.
Nousin ylös ja lähdin kävelemään kohti tietä, koska jäisin suolle muuten, enkä minä halunnut jäädä suolle.
Puhelin soi taskussa, kun pääsin turvekasan luo. Aino.
— Korpela. Missä sinä olet?
— Suolla. Mitä on tapahtunut?
Hän oli hiljaa kaksi sekuntia, ja minä kuulin hänen hengityksensä.
— Me löysimme Jere Sipolan, hän sanoi. — Suon silmäkkeestä, samasta, jonka luona sinä seisot. Hänet oli vedetty sinne väkisin. Kurkussa on sammalta ja rinnassa on jälkiä.
— Ja?
— Ja hänen oikeassa kädessään oli kiinni nailonnaru. Samaa tavaraa. Sama solmu, paalusolmu, kiristetty kahteen kertaan.
Aino hengitti.
— Korpela, joku täällä jatkaa sitä, mikä aloitettiin viisikymmentä vuotta sitten.