Lähdin suolle kello 5.40, kun valo oli vielä sinistä ja sumu makasi suon päällä kuin märkä lakana.
Otin mukaan kolme asiaa: kumisaappaat, kartan ja sen, mitä Aino sanoi, kun kysyin, voinko mennä yksin. Hän sanoi: älä mene. Sitten hän sanoi: jos menet, mene aamulla, koska suolla on kaksi valoa, ja aamun valossa näkee mihin astuu.
Jäljet alkoivat samasta paikasta kuin ennenkin, turvekasan takaa, eivätkä ne kulkeneet polkuja. Ne menivät suoraan suolle, silmäkkeiden välistä, sammalmätkältä toiselle, paikkaan jossa jokainen askel painuu ja jokainen väärä askel on viimeinen. Kengät olivat paljaat jalat. Niissä oli sama koko kuin sillä kämmenenjäljellä takissani.
Kävelin niiden perässä puolitoista tuntia.
Suo ei ole hiljainen paikka. Se on täynnä ääntä, jota ei kuule heti: sammal natisee, vesi liikkuu mätkien alla, jossain kaukana joku lintu huutaa kerran ja lopettaa. Kerran pysähdyin ja kuulin oman sydämeni, ja se kuulosti liian kovalta.
Kaksi kertaa upposin reittä myöten. Ensimmäisellä kerralla pääsin ylös. Toisella kerralla olin vajota kyynärpäitä myöten ja pidin kiinni männyn juuresta, joka oli pehmeä kuin mätä hammas, ja silloin minä ajattelin ensimmäistä kertaa sitä, mitä kylä oli sanonut minulle kolmen päivän ajan eri sanoin: tänne ei pidä mennä.
Mutta jäljet eivät vieneet silmäkkeeseen. Ne kulkivat sen ohi, kiersivät sen kymmenen metrin päästä, kuten ihminen kiertää asian, jota hän kunnioittaa.
Kello 7.10 näin saarekkeen.
Se oli kohonnut mätäs, ehkä kolmekymmentä metriä leveä, jossa kasvoi kolme kitukasvuista mäntyä ja muutama kataja. Sen keskellä oli kammi: matala rakennus, tehty turpeesta ja männynrungoista, katto sammalta, savupiippu peltiputki. Sen edessä oli nuotio, kalaverkko kuivumassa, kaksi kalaa savustamassa ja ämpäri, jossa oli kerättyä vettä.
Ja sen edessä seisoi mies, joka katsoi minua, koska oli kuullut minut jo puoli kilometriä sitten.
Hän oli seitsemänkymmenen ikäinen ja laiha kuin köysi. Hänellä oli monta kerrosta villaa päällä, harmaa parta, ja paljaat jalat, jotka olivat paksun nahan peitossa ja täynnä arpia. Hän ei pelännyt. Hän seisoi kuin ihminen, joka on ollut täällä kauemmin kuin minä olen ollut olemassa.
— Sinä olet se, joka kävi katsomassa silmää, hän sanoi. Ääni oli käheä, mutta se oli selvästi koulua käyneen ihmisen ääni.
— Daniel Korpela, KRP.
— Minä tiedän, kuka sinä olet. Sinä olet Aunen pojanpoika. — Hän katsoi minua pitkään. — Aune oli ainoa, joka kirjoitti minulle. Kaksi kirjettä. Sitten se loppui.
— Paavo Nurmela.
— Paavo Nurmela on haudattu Rimminkylän hautausmaalle vuonna 1975, hän sanoi. — Minä olen se, joka käy viemässä sille kanervia.
Hän keitti kahvia nuotiolla, jota ei ollut sytyttänyt minun tähteni, ja kaatoi sitä peltimukiin. Kahvi oli pahinta, mitä olen juonut, ja minä join kaksi mukia.
— Kerro minulle Reijosta.
Paavo Nurmela katsoi suolle.
— Reijo oli yhdeksäntoista. Se kuvasi kaikkea: navettoja, kiviä, ihmisiä. Se halusi lähteä Helsinkiin kuvaajaksi. Se oli paras ihminen, jonka minä olen tuntenut. — Hän joi. — Syyskuussa seitsemänkymmentäneljä minä lainasin sille kamerani, koska se halusi kuvata suon aamulla. Minä kaiversin siihen nimeni, koska se oli minun kamerani, ja minä olin tyhmä.
— Mitä Reijo kuvasi?
— Suolla kävi mies. Se tuli idästä, se puhui huonoa suomea ja hyvää saksaa, ja sillä oli salkku. Se kutsui itseään Viktoksi. Se myi ja osti, ja Aleksis Hakala vei sen suolle, koska siellä ei ole korvia. — Paavo laski mukin kädestään. — Mutta se ei ollut turvekauppa. Minä kuulin, mitä ne puhuivat. Ne puhuivat siitä, missä sähkölinjat kulkevat ja miten pitkälle joki on purjehdittavissa. Se ostaja oli kiinnostunut siitä, mikä tässä maassa on sellainen, mitä ei ole kartalla.
— Ja Reijo kuvasi sen.
— Reijo kuvasi sen. Ja Reijo tuli minun luokseni illalla ja näytti filmiä ja sanoi, että tämä pitää viedä poliisiin, koska tämä ei ole kauppa, tämä on maanpetos. Ja minä pelkäsin. Minä sanoin, että odota aamuun. — Paavo katsoi minua suoraan. — Se on ainoa lause, jonka minä sanoin sinä iltana, ja minä olen sanonut sen uudelleen joka aamu viisikymmentäkaksi vuotta.
Yöllä oli tullut kolme miestä. Aleksis Hakala, hänen poikansa Esa, joka oli silloin kahdenkymmenen, ja nuori konstaapeli, jonka nimi oli Yrjö Kannisto.
— Ne veivät Reijon suolle. Minä seurasin. Minä kuulin, kun se huusi kerran. — Paavon ääni ei muuttunut mihinkään. Se oli kuin kivi, joka on ollut vedessä kauan. — Ne löivät sitä turvelapiolla. Sitten ne laittoivat sen veteen ja painoivat sammaleella. Ja sitten Aleksis sanoi sen lauseen, jonka koko kylä on kuullut: suo sai omansa.
— Ja sinä?
— Minä menin sinne ja Aleksis löi minua. Sitten se tarjosi minulle kaksi vaihtoehtoa. Se sanoi, että joko sinä olet suolla samassa paikassa tai sinä olet kuollut ja sinä elät muualla. Minä valitsin sen toisen. — Paavo katsoi kammiaan. — Kannisto kirjoitti paperin. Minä olin kuollut. Minun äitini hautasi arkun, jossa oli turvetta, ja hän tiesi sen, ja hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin sanomatta kenellekään.
— Miksi sinä jäit tänne? Mikset lähtenyt Ruotsiin, Helsinkiin, minne tahansa?
— Koska Reijo on suolla, Paavo sanoi. — Jos joku kuivattaa suon, se löytyy, ja silloin se on taas yksi kadonnut poika eikä mikään. Ja jos minä lähden, kukaan ei tiedä, missä se on. — Hän katsoi minua. — Minä olen sen hauta. Sitä minä olen tehnyt viisikymmentäkaksi vuotta.
— Koneet. Sinä poltit ne.
— Kaksi. Vuonna 2003 ja 2015. Ne toivat koneita suolle, minä poltin ne, ja sitten ne lähtivät. Ne eivät lähteneet siksi, että ne pelkäsivät minua. Ne lähteneet siksi, että ne uskoivat, että suolla on joku, joka ei ole ihminen. Se oli minun paras työni.
— Ja se kolmas paloi kaksi yötä sitten. Se oli sinä.
Paavo oli hiljaa.
— Minä poltan koneet, hän sanoi hitaasti. — Joku muu antaa.
Nuotio ritisi. Minä katsoin häntä enkä ymmärtänyt, ja sitten ymmärsin.
— Jere Sipola.
— Se poika kävi silmällä. Se otti kuvia veden alle ja se löysi sen, mitä minä olen vahtinut. — Paavo katsoi minua. — Minä en tappanut sitä. Minä en ole tappanut ketään. Mutta joku on nähnyt saman kuin minä ja on päättänyt, että suolle on annettava, ja se on alkanut uskoa siihen itse.
— Kuka?
— Se, jolla on suurin syy pitää suo kuivumattomana ja suurin syy pitää kylä hiljaisena. — Paavo nousi. — Sinä tiedät kenen. Ja nyt sinun pitää lähteä nopeasti, koska minä kuulen, että sinun puhelimesi ei soi enää kauan, ja se tarkoittaa, että sinua aletaan etsiä.
Hän meni kammiin ja tuli takaisin kädessään musta nahkalaukku, jossa oli kaksi hihnaa ja rikkinäinen lukko. Hän avasi sen. Sisällä oli kameran kotelo, tyhjä, ja pieni peltirasia.
— Tämä on se, mitä minä pelastin sinä yönä, hän sanoi. — Reijo oli piilottanut toisen filmin. Se ei koskaan ehtinyt suohon.
Hän ei antanut rasiaa minulle. Hän sulki laukun.
— Sinä saat tämän, kun se mies on kiinni. Ei ennen. Minä olen odottanut viisikymmentäkaksi vuotta, minä voin odottaa päivän. — Hän katsoi minua. — Mutta kuule. Se, joka käy suon silmällä, ei ole minä. Minun jälkeni ovat raskaat. Ne toiset ovat kevyet. Ne ovat kevyet kuin naisen, joka on kävellyt koko ikänsä pihamaalla.
Puhelin soi, kun olin kaksi kilometriä saarekkeesta. Aino.
En vastannut, koska kädet olivat kohmeessa ja puhelin oli repun pohjassa. Se soi uudelleen, ja kolmannen kerran, ja sitten se lakkasi soimasta. Neljän minuutin päästä tuli viesti. Se oli yksi sana:
APUA
Sitten tuli toinen viesti, ja se ei ollut Ainolta. Se oli numerosta, jota ei ollut osoitekirjassa:
Hän on suon silmällä. Jos tulet yksin, hän saa mennä kotiin. Jos tulet kenenkään kanssa, suo saa tänä vuonna kaksi.