Lähetin Mirja Oksalle kaiken, mitä minulla oli: kuvat, nimet, koordinaatit, sen yhden lauseen, jonka Paavo Nurmela oli sanonut suon ukosta, ja sen, että Aino Rinta-Koski oli vaarassa. Kirjoitin viestin loppuun kaksi riviä, jotka kukaan ei lue ääneen poliisilaitoksella: jos minulle käy jotain, älä kerro äidilleni, että minä menin sinne yksin. Kerro, että minä menin paikalle, kuten poliisi menee.
Lähetin sen kello 14.12. Sen jälkeen laitoin puhelimen lentokonetilaan, koska en halunnut kuulla sitä ääntä uudelleen, ja ajoin Hakalan turvekentälle kello 23.30.
Turvekenttä on suon laidalla, kaksi hehtaaria kovaa maata, jolla seisoo turvekasoja kuin mustia taloja ja niiden takana pitkä halli, jonka katto on peltiä. Hallissa oli valot päällä. Kaksi valaisinmastoa oli sytytetty, ja niiden kylmä valkoinen valo teki kentästä näyttämön.
Auto seisoi hallin oven edessä. Se oli Ainon auto. Kuskin ovi oli auki, ja oven alla hiekassa oli turvetta, joka ei ollut siinä ennen.
Aino oli suon silmällä. Kaksi kilometriä kentältä, mätkien takana, siellä missä vesi on mustaa eikä heijasta mitään.
Hänet oli sidottu narulla kiinni seipääseen, joka oli lyöty silmäkkeen reunaan. Hän seisoi vedessä vyötäisiä myöten, kädet selän takana, pää painuneena. Hänen takkinsa oli riisuttu ja jätetty sammaleelle, viikattuna, koska tekijä oli siisti ihminen. Jaloissa oli paino, joka oli tehty koneen varastosta löytyneistä kettingin paloista.
Esa Hakala seisoi rannalla turvelapio kädessä.
— Te tulitte yksin, hän sanoi. — Minä tiesin sen. Te olette sellainen mies.
— Päästä hänet irti.
— Hänet on annettu. — Esa puhui hiljaa, eikä hän katsonut minua vaan vettä. — Isä antoi yhden, minä annoin yhden, ja nyt on kolmas. Suo ei ole ottanut mitään meiltä, mikä ei ole ollut velkaa. Te ette ymmärrä tätä, koska te olette käynyt koulua. Tämä ei ole kouluasia.
— Jere Sipola oli kaksikymmentäneljä. Hän ei ollut teille velkaa mitään.
— Hän kuvasi veden alle, Esa sanoi. — Hän olisi kaivanut sen ylös. Ja sitten olisi tullut kaivinkone ja kaikki olisi ollut näkyvissä. Ja sitten minun nimeni olisi ollut paperissa.
Hän katsoi minua ensimmäisen kerran.
— Minun isäni antoi sen pojalle. Minä olin siellä ja minä olin kaksikymmentä, ja minä pidin valoa, kun isä sitoi sen kädet. Minä olen pitänyt sitä valoa viisikymmentäkaksi vuotta. Joka yö. Se on minun osani.
Hän nosti lapion.
— Jos te tulette lähemmäs, minä painan sen veden alle ja sanon, että poliisi hukkui suolle. Niin sanotaan täällä. Niin on sanottu ennenkin.
Minä tein sen, mitä jokainen ihminen tekee, kun hänellä on kolme sekuntia ja kaksi huonoa vaihtoehtoa. Otin huonoimman.
Juoksin suoraan häntä kohti.
Lapio tuli sivulta ja osui olkapäähäni, ja käteni menivät tunnottomiksi, mutta vauhti oli jo olemassa ja minä osuin häneen kuin seinään. Me kaaduimme sammaleelle, joka ei ollut kiinteää maata vaan vettä ja mätästä, ja siinä kaatumisessa ei ollut mitään urheilullista. Se oli kahta miestä mustassa mudassa, ja toinen heistä oli vahvempi ja toinen nuorempi.
Sain käden irti ja löin häntä leukaan. Hän löi minua kylkeen, sitten kahdesti kasvoihin, ja maailma välähti valkoiseksi. Vesi tuli suuhun. Turve tuli silmiin. Jossain kaukana soi puhelin, tai soi päässäni.
Sitten kentältä kuului ääni, jota kukaan ei odottanut: dieselmoottori.
Kuljettaja Kalle Myllymäki ajoi kaivinkoneen kentän poikki mastojen valoon. Kauha oli alhaalla ja se työnsi turvekasan hajalle kuin hiekkalinnan, ja perässä kone kääntyi ja pysähtyi hallin eteen, ja Kalle sammutti moottorin ja jäi istumaan hytissä.
Hän ei tullut ulos. Hän ei sanonut mitään. Hän vain katsoi.
Ja samalla hetkellä kaksi asiaa tapahtui yhtä aikaa.
Paavo Nurmela käveli mastojen valoon suon puolelta, paljain jaloin, märkä, kädessä peltirasia. Ja musta maasturi tuli tielle ja pysähtyi niin että kivi lensi, ja Veikko Hakala nousi siitä.
— Lopeta, Esa, hän sanoi. — Nyt.
Esa nousi mudasta ja katsoi veljeään. Hänen kasvoissaan oli lapsen ilme, ja se oli kaikkein pelottavin asia, jonka olen nähnyt koko urani aikana.
— Sinä olet meidän puolella. Sinä olet aina ollut meidän puolella.
— Minä olen ollut hiljaa, Veikko sanoi. — Se ei ole sama asia.
Hän katsoi minua. Hän oli kunnanvaltuuston puheenjohtaja, hän oli mies, joka oli tullut suon laidalle ensimmäisenä päivänä kertomaan minulle, että rajat ovat papereissa, ja nyt hän näytti siltä kuin olisi nähnyt itsensä suon silmässä.
— Minä vedän sen ojituspäätöksen pois. Huomenna. Se on minun allekirjoitukseni ja minä vedän sen pois, hän sanoi. — Ja sinä, Esa, menet siihen autoon ja istut siinä.
— Ei se riitä, minä sanoin. Minun suuni oli täynnä turvetta. — Hänet pitää päästää irti.
Paavo Nurmela käveli Esan ohi. Hän ei katsonut Esaa. Hän meni silmäkkeen reunalle, kumartui ja veti puukon vyöltään ja katkaisi köyden yhdellä liikkeellä, kuten mies, joka on katkaissut köysiä viisikymmentäkaksi vuotta.
Aino Rinta-Koski valahti veteen.
En muista juosseeni. Muistan veden, kylmän kuin metalli, ja sen, että vesi oli tässä paikassa syvempää kuin missään muualla, koska silmäkkeessä ei ole pohjaa. Muistan kädet, jotka eivät pitäneet kiinni. Muistan sen, miten vaikeaa on nostaa ihminen, joka on sidottu ja painotettu, ja sen, miten Paavo Nurmela otti hänet toiselta puolelta, koska Paavo oli nostanut asioita suosta koko elämänsä.
Saimme hänet sammaleelle. Rinta ei liikkunut.
Minä olin ollut meripelastuskurssilla vuonna 2011, ja se on ainoa asia, jota en ollut koskaan tarvinnut. Kaksi puhallusta. Viisitoista painallusta. Kaksi puhallusta. Vettä tuli ulos ja sen mukana turvetta ja sammalta ja se haisi suolle ja se oli kaikkein kauhein haju, jonka olen haistanut.
Sitten Aino Rinta-Koski yski.
Hän yski ja oksensi ja hengitti, ja minä istuin mudassa ja pidin hänen päästään, ja silloin joku huusi minun takanani.
Esa Hakala oli lähtenyt juoksemaan suolle.
Hän juoksi silmäkkeiden välistä, sinne missä ei ole polkua, ja minä näin, miten hänen askelensa alkoivat painua. Ensimmäiset kaksikymmentä metriä menivät hyvin. Sitten sammal alkoi antaa periksi, ja hän kaatui polvilleen, ja vesi nousi hänen vyötäisilleen.
— Suo ottaa hänet, Paavo sanoi hiljaa, aivan vierestäni.
Ja minä olen poliisi. Minä olen ollut poliisi kuusitoista vuotta, ja minä olen nähnyt ihmisiä, jotka eivät ansaitse mitään, ja minä olen nähnyt ihmisiä, jotka ansaitsevat kaiken, mitä heille tapahtuu. Minun työni ei ole se, mitä he ansaitsevat. Minun työni on se, mikä on totta.
Minä lähdin menemään.
Kaksikymmentä metriä, kolmekymmentä, ja jokainen askel painui ja jokainen askel oli kysymys, johon en osannut vastata. Sammal petti jalkojeni alla, ja minä menin polviani myöten veteen, ja vesi oli kylmää ja painoi vaatteita kuin kiviä.
Esa Hakala katsoi minua, kun tartuin häneen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset, ja hän itki, koska hän oli neljäkymmentä vuotta myöhässä kaikesta.
— Minä tapoin sen pojan, hän sanoi. — Minä tapoin sen pojan. Minä pidin valoa.
Minä vedin hänet sammaleelle ja kaaduin hänen viereensä, ja kumpikaan meistä ei sanonut mitään kahteen minuuttiin. Sitten Paavo Nurmela laski peltirasian minun käteeni ja sanoi:
— Nyt se on sinun. Minä olen odottanut tarpeeksi.
Kello 2.10 aamulla Veikko Hakala istui maasturinsa vieressä hiekalla ja soitti itse hätäkeskukseen. Kalle Myllymäki tuli ulos hytistä ja sytytti sen tupakan, jonka oli säästänyt kolme päivää, ja sanoi minulle yhden lauseen:
— Minä arvasin, että suosta nousee se, mitä siihen on laitettu.
Aamulla kello 3.20 Martta Hakala kuoli kotonaan. Hän nukkui pois, eikä hän herännyt. Se oli rauhallinen kuolema ja se oli siisti kuolema, niin kuin kaikki, mitä Martta Hakala teki.
Ja se oli sama kello 3.20, johon Lassi Vainion taskukello oli pysähtynyt seitsemänkymmentäkaksi vuotta aiemmin.
Kun lähdimme suon laidalta, sammaleessa oli uusi jälki. Paljas jalka. Se oli paljon pienempi kuin Paavo Nurmelan jalka.
Se ei ollut kenenkään meistä.